B0846554-54EE-459E-AEA5-47F9DF5104BB.jpg

"Suhteemme on tylsä", Jarkko sanoi puhelimessa, ja sitten me muka keskustelimme aiheesta. "Pitäisi puhua enemmän", hän sanoi, "yrittää enemmän". Minä en sanonut mitään. En ymmärrä, mitä hän minusta haluaa. Mitä vielä enemmän kuin nyt? Kuinka paljon enemmän minä enää voin yrittää, tehdä, sanoa, olla? Ihan kuin olisin koko ajan testissä tai koeajossa. En voi koskaan olla rento ja huoleton, laskea suojaustani, sanoa mitä tunnen ja ajattelen. Koska Jarkko mittaa minua ja suhdettamme koko ajan. Ei kukaan voi olla täydellinen koko helvetin ajan. 

Tiedän varsin hyvin, miltä tämä kuulostaa: että Jarkko on se kypsä, se joka haluaa keskustella, se joka on aikuinen. Ja että minä olen se hysteerinen. Mutta ei se ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Jarkko osaa valita sanansa niin, että kuulostaa hienolta ja oikealta. Mutta syvällä sisällä hän oikeasti vain haluaa päästä vähällä. Hän odottaa, että suhde on jatkuvasti onnen aallonharjaa ja ekstaasia. Hän ei oikeasti halua yrittää enemmän saati panna itseään likoon, ei minun eikä kenenkään muun takia. Hän pakenee kaikkea, kaikkia, ja keskustelumme on vain alkusoittoa erolle, tekosyytä.

Olen täynnä vihaa kuin astia vettä, mustaa Tuonelan virran vettä. Ja kauheinta on tämä: olen aivan yksin vihani kanssa. Hän ei soita - eikä tule. Enkä minä voi purkaa tunteitani mitenkään. Olisipa hän tässä: voisin takoa pienillä nyrkeilläni hänen jäistä rintaansa. Turhaan. Ei hän välittäisi. 

Tunnen samoin kuin rukoilija Aila Meriluodon runossa; hätää, vihaa, avuttomuutta.


Jumala, taon ja taon ja taon,

pyytäen, herjaten, rukoillen taon.

Avaa silmäsi, avaa, avaa!

Avaa silmäsi Liikkumaton!

Nää: tuhat äitiä rakastavaa

huutaen lastensa suojaksi heittyy

sortuissa seinäin ja vaipuissa katon. 

Maailma soraan ja kauhuun peittyy.

Kyyneleet sieluihin kaivavat vaon,

syvän ja katkeran, ikuisen vaon. 

Murtuvin nyrkein taon!

 

Ken olet? - Kauhistuen sinut nään:

kivisen, liikkumattoman pään,

ylpeät sieraimet hengittämättä,

kivisen suun, kaks kivistä kättä,

silmät - oi ei sitä, armahda, auta! -

tyhjät ja sokeat silmät kuin hauta.

Kivinen Jumala, elämä vajaa.

Ei ole, ei ole pelastajaa.

                           - Aila Meriluoto