IMG_2469.jpg

Kun Jarkko puhuu minusta, hän ei oikeastaan puhu minusta.

Olemme käyneet pitkiä keskusteluja suhteestamme, ja Jarkon synteesi on tämä. Minä olen hänelle omistautunut lempeä, hyväsydäminen, kärsivällinen rakkaudenmadonna. Olen marttyyrienkeli, jonka kutsumus on odottaa, ymmärtää ja antaa anteeksi. Itsensä Jarkko näkee eräänlaisena harhateillä seikkailleena kulkurina, jonka julmuuskaan ei ole voinut sammuttaa uskollista sydäntäni. Se on päällisin puolin häpeilevä omakuva, mutta annos omahyväisyyttä siinä piilee.  Hän sanoo saaneensa minulta paljon. Tietenkin on hän jotakin saanut. Mutta aikuistuminen ja itsensä löytäminen tapahtuvat kaikille aikanaan. Se johtuu kasvamisesta ja kypsymisestä, ei toisesta ihmisestä.

Jarkko on puhunut miltei isoilla alkukirjaimilla rakkaudesta, elämästä ja ikuisuudesta. Ei hän todellisuudessa luota niihin. Minuun. Meihin. Hän on aina ollut varma minusta, muttei ole enää. Hän katsoo nyt minua uusin silmin. Hän on nähnyt vilauksen vieraasta naisesta, joka hypähtää kevyesti yhden illan uskottomuuteen ja vaalii sydämessään salaista rakkautta. Hänessä on herännyt epäilys ja epävarmuus, jotka hän haluaa tukahduttaa, kieltää.

Ehkä hän saa uskoa tästä äkillisestä romanttiseksi heittäytymisestä.

Minä taas en tunne olevani niin juonitteleva, musta noita kuin viaton, valkea enkelikään, vaan jotain siltä väliltä. Vain harmaalla alueella haparoiva, erehtyväinen ihminen, joka valitsee joskus oikein ja joskus väärin.