Nyt minä annoin sen mennä ilman itkua.

Riita koski tällä kertaa murtunutta jalkaani. Jarkko ei juuri tunne empatiaa. Vappuna hän oli yöllä sitä mieltä, että voidaan hyvin kävellä kotiin kaupungilta vajaan viiden kilometrin matka. Eihän se ole matka eikä mikään, mutta kokeilepa kinkata kyynärsauvoilla vähän humalassa! Anu ajoi ohi ennen kuin olimme puolivälissä matkaa ja pysähtyi. "Hei Niina, ethän sie voi kävellä", hän sanoi huolestuneena ja otti minut tarakalleen kyytiin. Painoin otsani hänen selkäänsä vasten ja olin niin helpottunut, että itketti.

Tänään pyysin, ettei Jarkko nostelisi minua, koska se koskee jalkaani. Hän SUUTTUI. Alkoi piruilla ja pilkata. Mitä hittoa hän luulee? Että esitän? Kerjään sääliä? Huomiota? Juu - ihan tahallani minä jäin auton alle, ettei tarvitsisi halailla herraa. Harmi, kun meni vaan tuo jalka, vaikka tarkoitus oli tietysti osua pehvaan.

Mitäs Jarkko, jos etsisit itsellesi uuden käärmenaisen? Tällä kertaa jonkun autonkestävän, jota voit sitten naida edestä ja takaa, seisovillaan, istuen ja ihan miten vaan - vaikka kokovartalokipsissä.

Helvetten. Minusta tämä ei ole reilua! Minun ei saisi olla kipeä, surullinen, väsynyt eikä hiljainen. Minun pitäisi olla hänen unelmansa. Mutta tahdon olla Niina vaan.