Minun pitää nyt aloittaa alusta ja unohtaa Jarkko. Pitää miettiä, kuka minä olen ja mikä tulevaisuuteni on ilman häntä. Hän on ollut osa minua niin kauan, että suoraan sanottuna pelottaa. Vaikka olen niin vihainen ja loukattu, sydämeni sykkii edelleen tuskaista rakkautta ja ikävää. Mutta hän ei halua minua - näin se nyt vain on, enkä mahda sille mitään.
En vain vieläkään saata uskoa sitä erokirjettä, ettei hän edes soittanut. Annoin hänelle harkinta-aikaa ja vapauden valita. Sisimmässäni tiesin, että hän halusi erota. Toivoin muuta, mutta tiesin kuitenkin. Pelkäsikö hän, että olisin heittäytynyt hankalaksi? En muuten olisi. Mutta mielestäni minulla olisi ollut oikeus tehdä kysymyksiä ja hänellä olisi ollut velvollisuus selittää.
Alkuun olin niin järkyttynyt ja vihainen, että aloin jo kirjoittaa suorasukaista, piikikästä vastausta. Mutta lopetin kesken - koska ei siitä mitään iloa olisi ollut. Tein päätöksen. En pidä enää häneen minkäänlaista yhteyttä. En tiedä, mikä se hänen tarjouksensa ystävyydestä mahtoi olla. Ajatteleeko hän aidosti minua ystävänään, vai heittikö vain fraasin, joka erotessa sanotaan? Oli miten oli. Ystävyyttä kokeilimme kertaalleen, ja se johti tähän katastrofiin.
Kommentit