IMG_0633.jpg

Koulussamme syttyi eilen tulipalo. Se tapahtui poikien käsityöluokassa, jossa joku oli ilmeisesti mellastanut maalivarastossa. Meillä oli juuri kuvistunti meneillään, kun yhtäkkiä alkoi haista palaneelta. Pihalla seisoi paloauto. Palomiehet ja poliisit pasteerasivat ympäriinsä tärkeän näköisinä, mutta siinä kaikki dramatiikka sitten olikin. Emme saaneet edes loppupäivää vapaaksi, ja hajukin hälveni nopeasti.

Kun menimme ruokalaan, olin jo valmiiksi hermostunut Jarkon tapaamisesta. Hän istuikin jo abien pöydässä juttelemassa kaveriensa kanssa hyväntuulisena. Mulkoilin häntä mielenosoituksellisesti silmäkulmastani - tavoittamatta katsetta. Minulla ei ollut enää ruokahalua, eikä yhtään huvittanut istua siinä. Kysyin Anulta hermostuneesti, että joko lähtisimme. Anu ei ehtinyt sanoa vastaukseksi puolikasta lausetta, kun minä jo ponnahdin ylös. Jarkko tuijotti salin toiselta puolelta minua käsi poskella näyttäen... miettiväiseltä. Vihaisen miettiväiseltä. Nakkasin niskojani, niin että letti leiskahti, oikaisin selkäni ja paiskoin lautaset paikoilleen. Sitten suoritin sotamarssin pois ruokalasta.

Kun nyt ajattelen asiaa, niin ehkä olen väärässä. Jos Jarkko  kerran käsitti väärin sen minun "mee kotiis siitä" ja sen jälkeen kuunteli myrkyllisen yösoittoni ja todisti äksyilyäni ruokalassa... Itse olen vain niin pohjattoman loukkaantunut siitä, että hän jätti minut yksin koko pääsiäiseksi. Varsinkin, kun olin etukäteen unelmoinut, miten olisimme kerrankin saaneet olla kahdestaan koko talossa. Miten voi olla niin vaikeaa selvittää tätä sotkua? Näinkö tämä jää?

Tänään on kaiken lisäksi tasan puoli vuotta ensimmäisistä treffeistämme. Yhdestoista lokakuuta ja yhdestoista huhtikuuta! Miten on mahdollista, että koko elämä vain alkaa mennä päin helvettiä?!