Se ilta oli vain tanssia nurmikolla - viatota ja unenkaltaista, ja erosimme edes suutelematta toisiamme. Vaikka kaikki, mitä minulla Tuomaksen kanssa oli, oli hentoista kuin tähtipöly, se merkitsi minulle koko maailmankaikkeutta. Ei ole epäilystäkään, etteikö edes mahdollisuus olla Tuomaksen kanssa olisi tilaisuus, johon en tarttuisi epäröimättä - etteikö tämä olisi hyppy, jonka tekisin rohkeasti pää edellä vieraalta laiturilta. Mitä voin sanoa? Niin monta tilaisuutta hänen kanssaan on mennyt ohi tai päättynyt katastrofiin. Rakastuin Tuomakseen kolmetoistavuotiaana, ja tiedän kyllä, että se kuulostaa lapselliselta, haihattelulta. Kuitenkin hän on ollut mukana elämässäni aina siitä lähtien kuin hopeisena, häipyvänä sävelkulkuna - kuin kipeänsuloisena vihlontana sielussani. En osaa selittää tunnettani - en mitenkään muuten, kuin kutsumalla sitä rakkaudeksi.

Seuraavana päivänä soitin Jarkolle. Olen ollut Jarkolle tarpeeksi vilpillinen tänä kesänä: olen juhlinut liikaa ja ylläpitänyt merkityksettömiä flirttisuhteita. Mutta ennen muuta en ollut enää läsnä suhteessamme kokonaan, en omana itsenäni. Luovutin, koska en uskaltanut luottaa häneen ja meihin. Enää en halunnut olla epärehellinen - en hänelle, en itselleni enkä Tuomakselle. Siksi halusin lopettaa hänen kanssaan, ennen kuin aloittaisin kenenkään muun kanssa mitään oikeaa ja aitoa.

Tavallaan oli helppoa soittaa, koska kelluin edelleen valtavan tunnetilan kuohuvalla aallonharjalla. Pystyin siinä hetkessä unohtamaan kokonaan Jarkon ja meidät, meidän yhteisen tarinamme ja rakkautemme. En halunnut loukata häntä. Muistan aivan liian hyvin, miltä tuntuu kuvitella rakastaan toisen kanssa. Siksi en sanonut mitään Tuomaksesta. Perustelin päätöstäni sinänsä aivan tosilla asioilla: välimatkallamme, luottamuksen puutteella, kaukosuhteen vaikeudella. Sanoin rakastavani häntä edelleen. Nyt jälkeenpäin mietin, toiminko sittenkään oikein. Oliko kuitenkin tekopyhää jättää kertomatta Tuomaksesta?