Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa, mutta tältä sen täytyy tuntua. En ole vieläkään toipunut viikonlopun tapahtumista. Käytökseni. Tuomas. Jarkko. Tunne, että olen pettänyt kaikkia.

Ihastukseni Tuomakseen liittyi varhaiseen teini-ikääni, yläkouluun, jännittävään rimpuiluun lapsuuden ja nuoruuden välissä. Kuinka monta tuntia vietinkään ennen unelmoimalla hänestä, kuinka monta koulupäivää tuijotin kuin hypnoosissa hänen profiiliaan luokan toisella puolen.

En ole voinut unohtaa Tuomasta. Hän on aina ollut kipeänsuloinen haave, täyttymätön kaipaus - jotakin kaunista, puhdasta ja viatonta - jotakin joka ei ole tästä maailmasta. Voi kuinka olisin halunnut säilyttää hänen muistonsa tahrimattomana, unenomaisena, rakkaana. Mutta tämän jälkeen voin muistaa vain häpeän. Tästälähin hän on minulle mennyt. Minusta on ikään kuin repeytynyt palanen, jota ilman en tiedä, miten osaan olla. Kunpa sitä ikinä ei olisikaan sattunut. Mutta en voi kääntää aikaa taakse, en mahda tälle mitään.

Jos minä nyt alan itkeä, se on itkua yhden neljätoistavuotiaan tytön unelmien haudalla.