IMG_0025.jpg

On leuto, suloinen ilta. Saimaa on läikehtivää silkkiä ja aurinko kultainen, ihmisiä parveilee ympäriinsä leppoisassa viikonlopputunnelmassa. Istumme sataman laivaravintolassa Marian kanssa, nojailemme kaiteeseen ja yritämme naurusta tikahtumaisillamme huudella Nikon poikaporukalle maihin. Iloinen, huoleton hetki särkyy, kun yhtäkkiä tajuan näkeväni Tuomaksen. Hän on satamassa Tommin kanssa; pojat hilluvat, nauravat, puhuvat kovalla äänellä, vaikuttavat olevan aivan humalassa. Ehkä Tuomas tuntee kesken kaiken katseeni ihollaan, koska kääntyy minuun päin ensin yhtä huoletonna kuin minäkin äsken. Hän pysähtyy ja jää seisomaan paikalleen. Näen välimatkasta huolimatta, miten hänen muotonsa synkkenee hänen tunnistaessaan minut. Tommikin tuijottaa laivalle päin kulmat kurtussa. Sitten Tuomas kääntyy ympäri ja lähtee nopein askelin pois päin.

Loppuillan Tuomas keskittyy välttelemään minua, mutta törmäilemme illan aikana jatkuvasti toisiimme. Tämän kaupungin koko kun on, mitä on. Hän pakenee järjestelmällisesti, jos osumme samoihin baareihin. Kauppakadulla olemme kävellä toisiamme vastaan, ja Tuomas marssii mielenosoituksellisesti toiselle puolelle katua.

Hänen täytyy vihata minua hyvin paljon.

Tämä sopii niin erinomaisesti Tuomaksen ja minun tarinaan, kuin pisteeksi iin päälle. Teeskennellään, ettei nähdä toista. Esitetään nättiä näytelmää. Tukahdutaan sanomattomiin sanoihin, vaiettuihin tunteisiin.

Helvetin hienoa.