IMG_4408.jpg

Sinä iltana jäimme istumaan pöytään valomerkin jälkeen. Minä olin hiljainen, samoin Tuomas. Tommi piti keskustelua yllä. Tommi oli aikoinaan yläkoulun yksi suosituimmista ja pahimmista pojista, jota muistan sekä ihailleeni, vihanneeni että myös kadehtineeni. Hän tuskin tiesi olemassaolostani silloin. Mutta nyt hän osasi toimia oikein, kuin ystävä, ja jätti meidät huolettomasti hymyillen.

Kun viimein jäimme kahden, oli vaikea tajuta koko tilannetta. Niin monta vuotta, niin monta epäselväksi jäänyttä asiaa, ja viimein - niin monta rajua tunnetta oli odottamassa siinä välissämme. Hetki olisi voinut musertaa meidät painollaan ja kiitää ohi kuten niin monta kertaa aiemmin. Mutta yhtäkkiä tunsin itseni onnelliseksi kuin kuun yli purjehtiva pilvenhattara, vapaaksi historiamme painolastista, kevyeksi - oli tämä yö, oli tässä ja nyt. Vain tässä ja nyt. Eikä mitään muuta. 

Kävelimme puiston halki. Taivas alkoi vaaleta kalpeansiniseksi, utuiseksi. Lintujen heräävä, polveileva, riemukas laulu täytti aamuyön hiljaisuuden. Ruoho oli kosteaa aamukasteesta. Tuomas nauroi hiljaa ja veti minut syliinsä, tanssitti minua nurmikossa, lehmusten alla. Sanoimme uskomattomia sanoja ja tanssimme nurmikossa.