IMG_1525.jpg

Istun tyhjässä kylpyammeessa. Jarkko nukkuu ja Salome hurisee hänen olkaansa vasten. Kellon täytyy olla mielettömän paljon. En osaa sanoa, kuinka kauan ehdin maata heidän vieressään unettomana, silmät auki, ruumis jäykkänä. En osaa sanoa, kuinka kauan olen istunut tässä. 

En oikeastaan ajattele mitään. En oikeastaan tunne. En anna itseni. 

Jos voisin lakata olemasta. Jos voisin sulkea luomeni ja olla enää avaamatta niitä. Ei olisi enää äidin väsynyttä ääntä puhelimessa, ei isää kuntoutushoidossa, ei Veljeä. Ei olisi Jarkkoa ja tätä tuskaa, ei Mariaa suloisine unelmineen, ei rakasta vapaata Annaani. Ei olisi minua. Ei minua. Se on niin kaunis ajatus, niin levollinen. 

Viillän naarmun käteeni, viillän monta, toisia toisten päälle. Iholleni tihkuu pieniä, pyöreitä, kauniinvärisiä pisaroita. Imaisen niitä, raudan makua. Käteni näyttää kauhealta, hyökkäävältä, paljonpuhuvalta. Säikähdän yhtäkkiä omaa hulluuttani. Pesen käteni. Avaan kylpyhuoneen oven. Jarkko liikahtaa unissaan. Jäykistyn hetkeksi, sitten pudotan terän lattialle ja potkaisen sen hädissäni ammeen alle. 

Menen takaisin hänen viereensä, kireäksi keräksi vuodesohvan laidalle. "Niina, Niina, mikä sulla on?" hän halaa minua unisena. 

Ei minulla mikään. Paitsi että haluan kuolla.