Mummo on sairastellut koko vuoden. Luulin kuitenkin, että pahin olisi ollut ohi. Hetken kaikki näytti niin aurinkoiselta. Mummo sai uuden kauniin asunnon vanhustentalosta ja istutteli takapihalleen kukkasia. Viime viikolla hän oli pyörtynyt kotisairaanhoitajan käsiin ja siitä lähtien hän on ollut osastolla keskussairaalassa. Kun kuulin, olin vielä Opiskelukaupungissa ja jouduin väsyneen hysterian valtaan. Itkin yhden kauhean yön läpeensä pystymättä lepäämään. Toistelin ääneen epätoivoista uhkavaatimusrukousta: "Sillä ei oo kolmeenkymmeneen vuoteen ollut omaa kukkapenkkiä. Jos Sinä et nyt anna sen nähdä niiden orvokkien kasvavan..."
Tänään kävin katsomassa Mummoa osastolla, ja hän oli kuin haalistunut valokuva itsestään, kuin osa hänestä olisi jo lipunut pois. Missä oli taivaansinisten silmien kirkkaus, missä loppumaton puhetulva ja elämänhalu? Haluaisin tarttua häneen kiinni, vetää hänet takaisin elämään, kuiskata: "Älä mene pois vielä. Älä nyt, kun viimein voisimme tutustua toisiimme aikuisina. Älä jätä minua, Mummo." Haluaisin polkea jalkaa Jumalan edessä, syyttää kaikista Mummon kärsimyksistä, pyytää muuttamaan luonnonlakeja tämän kerran, edes tämän yhden kerran.
Kukaan ei ikinä voi tajuta, miten paljon olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, miten paljon hän merkitsee. Mummo kasvatti minua yhtä paljon kuin vanhempani.
Eikä minun koskaan, ikinä tarvinnut epäillä hänen rakkauttaan.
Kommentit