puolukanlehdet.jpg

Pitkä sunnuntai-ilta - niitä iltoja, kun ei voi kadota touhuun tai työhön, vaan on pakko pysähtyä. Ja heti, kun pysähtyy, alakuloisuus saa vallan. Yritän elää niin kovasti, kuin pystyn. Pinnistelen ja sinnittelen joka päivä, mutta tällaisina hetkinä se on vaikeaa. En enää jaksa luottaa itseeni: ajattelen olevani ruma ja mielenkiinnoton, kylmä ja ikävä. Ja inhoan yksinoloa. Inhoan sitä. En halua olla kahden itseni kanssa.

Mieleni on sillä tavalla tyhjä, etten pysty ajattelemaan Jarkkoa. Pystyn vain keskittymään itseeni, esittämään itselleni julmia kysymyksiä. Kestääkö ylpeyteni odottaa Jarkon päätöstä? Varsinkin, kun tiedän, mikä se on. Olen tiennyt koko ajan. Entä jos hän haluaisikin olla kanssani: luottaisinko ikinä enää häneen? Osaisinko antaa anteeksi ja unohtaa? Harkinta-ajastamme on vielä kolme viikkoa jäljellä, ja minusta on alkanut tuntua, että ostamallani ajalla on liian korkea hinta.

Kuitenkin. Viime yönä heräsin suloisen unisena ja onnellisena. Käännyin ympäri päästäkseni Jarkon kainaloon. Ojensin käteni halatakseni häntä. Sitten heräsin kokonaan: yksinäinen sänky, yksinäinen rakkaus.

Tämä olisi niin helppoa, jos pystyisin vihaamaan häntä. Jos voisin edes suuttua ja ajatella, että on hyvä päästä eroon. Mutta minä haluan vain olla hänen kanssaan, enkä ymmärrä, mikä minussa on vialla, kun hän ei tunne samoin. Mikä minussa on vialla? Mitä teen väärin?