Jarkko on armeijassa, ja minä olen sotaleski. Se on samalla kertaa sekä kauheaa että jollain tavalla kieltämättä aika herttaista. Jokapäiväinen erossaolo ja ikävöiminen on rankkaa. Mutta toisaalta ikävä on kipeänsuloinen tunne, johon voi heittäytyä melkeinpä nautinnollisesti. Suhteessamme ei ole enää ollenkaan jokapäiväistä arkea, vaan viikonloppuvapailla tapaamisemme ovat yhtä juhlaa ja karnevaalia. Kuka arkea kaipaisikaan? Olen Jarkolle taas kuin ihanaa, kylmää kuningatarjäätelöä kuumalla enkelikastikkeella. Toki tiedän, että se johtuu siitä, että hän on kaiket päivät miesten seurassa - mutta viis veisaan siitä. Rakastan sitä, miten hän haluaa minua. Ja minä häntä - voi Luoja miten haluankin.

Olin Jarkon perheen kanssa katsomassa hänen sotilasvalaansa pari viikkoa sitten. Olin ihan otettu, että pääsin mukaan, ihan kuin perheen jäsenenä. Marssit, tungos tienvierillä, tupien tarkasti pedatut punkat, hernekeitto, pojat miesten univormuissa. Itse vala - vakava ja pelottava. Oli se outo maailma se armeija - vanhanaikainen ja kunniallinen. Ravistauduimme juhlavasta tunnelmasta Jarkon pikkusiskon kanssa pelleilemällä keskenämme, ja meillä olikin käsittämättömän hauskaa koko päivän. Naistenvessassa jouduimme lopulta hervottoman naurukohtauksen valtaan, sellaisen ettei nauramista pysty lopettamaan vaikka päällään seisoisi ja kyyneleet valuisivat silmistä. On kivaa, että olemme siskon kanssa niin samalla aaltopituudella.

Sotaleski käy nyt nukkumaan ja näkee syntisiä unia rakkaastaan...