Kun Jarkko ja minä erosimme, sovimme tapaavamme vielä kerran puhuaksemme kunnolla. Silloin se tuntui hyvältä ajatukselta. Mutta nyt minua ei enää huvittaisi tavata - oikeastaan ei kertaakaan enää. Mitä järkeä enää on tonkia menneisyyttä, korkeintaan se voi pahentaa asioita. On parempi olla ajattelematta häntä, helpompi kaikin puolin. Sillä ajatteleminen on liian vaikeaa, liian kipeää. Jos sallin itseni lähteä sille tielle, ajatukseni vain kiertävät piinallista kehää: Oliko kaikki valhetta? Olimmeko joskus oikeasti onnellisia? Oliko meillä hetkemme? Tekikö onneton loppu tyhjäksi kolme vuotta elämästäni? Oliko ensirakkauteni edes totta?

Kun minun on tarpeeksi vaikea selvitellä asioita itsellenikin, niin miksi haluaisin tavata hänet. Minulla ei ole edes mitään kysyttävää. Haluan hänet vain ulos elämästäni.

Joitakin tavaroita meidän on tietysti vaihdettava. Haluaisin häneltä kirjeeni takaisin ja joitakin valokuvia. Huoneessani on hyvin vähäisessä määrin hänen omaisuuttaan: kahvikuppi jossa hän säilytti pikkurahaa, kaulakoru, joitakin tauluja joita ostimme yhdessä Keskustakadun asuntoon, Muumikirjat jotka saimme Pikkusiskolta yhteiseksi joululahjaksi viime vuonna. Triviaalit tavarat olivat ennen minulle jokapäiväisyydessään näkymättömiä, mutta muuttuivat yhtäkkiä jotenkin vastenmielisiksi, suorastaan loukkasivat minua olemassaolollaan.

Keräsin ne rumaan Salen muovikassiin ja työnsin vaatekaapin perälle. Niin Jarkon tavarat kuin ajatuksenikin hänestä.