Iskä on ollut kaksi viikkoa kesälomalla. Hän juo aamusta iltaan. Hänen kamalat pullonsa jääkaapissa tyhjenevät sentin kerrallaan, hiljaa, äänettä, salaa. Hänen kamalat pullonsa piileksivät henkarilaatikossa, kirjahyllyn takana, vaatepinon alla - kaikkialla.

Yritin joskus ymmärtää ja kysellä, eikä isä ikinä vastannut kunnolla. Ikinä. Joskus hän alkoi itkeä, joskus syytellä rahatilannetta. Sanoin juuri veljelle, etten enää välitä. En enää jaksa edes vihata, koska olen menettänyt kiinnostukseni ja toivoni. Hän on pettänyt minut niin monta kertaa ja loukannut minua enemmän kuin kukaan. Jäljellä on laimea katkeruus ja laiska halveksunta. Ehkä surun rahtunen.

Silloin jouluna kun hän itki kanssani Jarkon muuttaessa - silloin rakastin häntä kuin vuosien takainen lapsi. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän huusi humalassa: "Yks hullu pillittää siellä jonkun jätkän takia!" Minussa meni jokin pirstaleiksi. Jokin usko siihen, että kannattaa luottaa. En uskalla antaa itseäni, en uskalla näyttää tunteitani.

Tulenko näkemään aina ystävissäni isäni, joka kerta kerran heittää rakkauteni ja luottamukseni silmilleni?

 

"The tears I might have shed for your dark fate....

phantom2.jpg