IMG_3378.jpg

Eilen ei ollut unia eikä unelmia. Oli oikean Tuomaan ilta.

Meillä oli lukiolaisten pikkujoulut. Ilta meni. Santtu voitti limbokisan. Anu oli siipi maassa ja ajatteli K:ta. S keräsi rohkeutensa ja tuli hakemaan minua tanssimaan. Kaiken hauskanpidon taustalla on tuskaa, jota juodaan pois, tanssitaan pois. Aina loppuillasta joku itkee naistenvessassa.

En ilahtunut, kun näin Tuomaksen. Olen kyllästynyt välittämään hänestä, kyllästynyt ajattelemaan häntä, kyllästynyt koko sotkuun. Koko illan välttelin häntä ja kuitenkin seurasin häntä silmäkulmastani. Valomerkin jälkeen minuun iski vimma selittää, vaikkei minulla ollut mitään asiaa. Tuomas nuokkui puoliksi pöydällä. Minä istuin hänen viereensä ja totesin, ettei hän ollut edes hereillä. Istuin siinä pienen ikuisuuden ja vain katselin häntä kädet sylissäni vapisten: hieno profiili ja tummien ripsien varjo poskipäillä, ranne joka oli valahtanut rennosti pöydän yli, vaaleat kiharat, joihin käteni himoitsivat sukeltaa (olisivatko ne karheat vai silkkiset).

Lopulta Tuomas havahtui, kohotti päänsä ja tarkensi katseensa minuun. Sitten hän ikään kuin vähän hätkähti ja taisi selvitä hiukan. "Oot sie ollut siinä ja mie oon vaan maannu tässä? Mua hävettää." Olin juuri aikeissa aloittaa hienon puheeni (Tuomas, saisinko selittää, mitä silloin kesällä tapahtui ja pyytää anteeksi. Kun törmätään kuitenkin täällä pienessä kaupungissa, niin voisimme yrittää olla ihan hyvissä väleissä....) Onneksi en ehtinyt sanoa sanaakaan, koska Tuomaksen kuski tuli hakemaan häntä. Olisikin ollut suursynti rikkoa taivaan käsikirjoitusta, jonka mukaan meidän ei ole ikinä lupa puhua.

Hyvästi Tuomas, hyvästi.

Olen kuoleman väsynyt --