4.4..JPG

Olimme tänään Ellin rannalla koko aamupäivän. Uin paljon: sukeltelin ja kelluin silmät kiinni keskellä turkoosia, läpikuultavaa, ihanaa, viileää Välimerta. Olen edelleen aivan hullaantunut mereen. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin syntynyt uudestaan täällä Rhodoksella meren vaahdosta kuin Afrodite. Minulla oli muuten tänään rantakaverikin: väsynyt, raihnainen kulkukoira lönkytteli varjoni alle, aurinkotuolini taakse ja asettui siihen nukkumaan. 

Viime yönä olin rauhaton enkä saanut unta. Kuvittelin, että hiipisin yöpaitasillani käytävään ja menisin koputtamaan Hänen Täydellisyytensä ovelle. Hän avaisi oven, vähän unisena, ehkä parransänkisenä, kiharat sekaisin ja katsoisi minua kysyvästi. Pujahtaisin sisään ja sanoisin: "Olen neitsyt. Opettaisitko minua?"

Ääh - kuvitelmia... Niitä minulla oli Tuomaksestakin monta vuotta. Kuvitelmia ja unelmia eikä mitään muuta. En kuitenkaan uskaltaisi. Milloin uskallan? Milloin elämä vihdoin alkaa?