IMG_1170.jpg

Kun hän rakastellessaan minua pudistelee hitaasti päätään epäuskoisena siitä täydellisyydestä, jolla ihomme toisilleen vastaavat - onko siinä totuus? Onko totuus hellyydessä, jolla silitän hänen päätään, silitän hänet uneen herkin sormenpäin? Onko hänen hymynsä totuus: se yksi tietty hymy, joka on tarkoitettu vain minulle ja joka huokuu lämpöä silmiin saakka? Vai onko ainoa totuus siinä, että näinä viikkoina kun emme tapaa, minä kidun mielettömässä epäilyksessä? 


Jarkko soitti illalla humalassa ylioppilaskunnan pikkujouluista. Puhelin kiersi hänen kavereillaan, ja tervehdin vuorotellen joukon hilpeitä, päihtyneitä poikia. Olin jotenkin väsynyt enkä olisi jaksanut esittää tyttöystävää kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. 

Viideltä aamulla heräsin uneen, jossa istuin lukemassa Jarkon huoneessa. Kämppäkaverin huoneesta kuului iloinen puheensorina ja musiikkia. Kurkistin käytävään ja näin yhden Jarkon kavereista pukeutuneena komeaan frakkiin. 

Sitten en saanut unta moneen tuntiin. Ajatukset paisuivat päässäni suhteettomiksi, vuorenkorkuisiksi: Kenen kanssa hän keskustelee? Tanssii? Kenen luona hän yöpyy? Kuka on hänen vieressään?

Ei ole mitään syytä olla luottamatta, ei mitään todellista syytä. Olemme yhdessä syystä, olemme valinneet toisemme. Nämä ovat kuvitelmia, painajaisia ja tapahtuvat vain särkyvässä, hauraassa mielessäni. Kuitenkin minuun sattuu fyysisesti: tunnen kylmiä väreitä, lihakseni kiristyvät, oksettaa. Teen itselleni tämän pahan olon. Enkä osaa lopettaa, parantua.