IMG_0621.jpg

Riitelin Jarkon kanssa viikko sitten, kiirastorstaina. Oikeastaan se ei ollut edes kunnon riita, vaan inhottava väärinkäsitys. Oli yö. Oli jo pimeää ja vain pihalamppu ulkoa valaisi himmeästi huonettani. Olimme rakastelleet ja makasimme parvisängyssäni. Jarkko oli nukahtanut, mutta minä olin virkeä ja katselin onnellisena hänen kasvojaan valonhämyssä. Kumarruin ravistelemaan kevyesti häntä olkapäästä ja sanoin: "Mee kotiis siitä." Se oli siis leikkipuhetta - slangisanonta, jonka oli tarkoitus vain ilmaista huvittumista siitä nukahtamisesta. Mutta Jarkko kavahti pystyyn, kiskoi vihaisena vaatteet ylleen ja painui ulos edes hyvästelemättä. En ehtinyt selittää mitään.

Seuraavana päivänä vanhempani ja veljeni lähtivät perhetuttujemme luo yökylään. Yritin soittaa Jarkolle, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Myöhemmin sain tekstarin, jossa hän lyhyesti ilmoitti lähteneensä mummolaansa toiselle paikkakunnalle. Olin siis jäänyt pääsiäiseksi ihan yksin. Yritin sanoa itselleni, että voisin keittää kahvia ja lukea Katri Valaa. Voisin mennä kävelylle ulos leutoon, helmenharmaaseen kevätiltaan. Painoin otsani ikkunaa vasten, ja silmäni sumenivat kyynelistä. Tunsin itseni avuttomaksi ja toivottomaksi. Miten tyhmästä, pienestä väärinkäsityksestä oli kyse, ja nyt siitä oli paisunut jotain muodotonta ja valtavaa. Istuin lattialla ja itkin, enkä vastannut puhelimeen, kun äiti yritti soittaa. Pääsiäinen meni niin - yksin, surullisena. Ompelin, kokeilin kampauksia, luin, kävin kävelyllä.

Nyt on kulunut viikko, emmekä ole vieläkään selvittäneet asiaa.