IMG_3222.jpg

"Miksei meillä enää mene hyvin?" Jarkko kysyy minulta paria tuntia ennen junansa lähtöä. Katson häntä säikähtäneenä ja kuulen kuin jostain kaukaa hänen puhuvan. Mutten ymmärrä, mitä hän haluaa minulle sanoa. Ajatukseni räpiköivät pääni sisällä hätääntyneinä. Muutama irrallinen lause ajelehtii korviini ja tajuntaani:

"Minä en halua loukata sinua."   

"Ei aleta vihata toisiamme."

"Minulle ois ehkä paras ratkaisu olla ihan yksin jonkin aikaa."

Luulen ja pelkään ymmärtäväni. Hiivin piiloon itseni sisälle. Se on mahdollista. Sieluni, minuuteni osaa mennä pienenpienelle kerälle ja sammuttaa valot. Sillä aikaa nämä asiat tapahtuvat jollekulle toiselle. Nämä satuttavat sanat sanotaan jollekulle muulle, kun minä olen turvassa. Puristan silmäni kiinni ja kierrän käteni ympärilleni ja olen turvassa ja olen onnellinen. Sillä eihän tämä ole totta. Eihän? Olen onnellinen ja voin luottaa. On kuitenkin vasta hieman yli kuukausi niistä toisista lauseista:

"Sinä olet minulle se oikea, jonka haluan."

"Olisin valmis menemään kihloihin kanssasi enkä epäröisi hetkeäkään."

"En halua koskaan luopua sinusta."

Ajan Jarkon asemalle. Seison junan vieressä vapisten kylmästä ja pidättelen itkua. Jarkko hymyilee ikkunan takana hymyä, josta en tiedä onko se tarkoitettu minulle. Hänen katseensa harhailee. Yhtäkkiä en pysty enää olemaan piilossa sisälläni, en pysty olemaan tyyni ja hillitty. Kyyneleet tulvivat silmiini, enkä voi niitä pysäyttää. Mutta voin kuitenkin kääntyä äkkiä selin ja juosta kauemmas. Parkkipaikalla taivun itkusta kaksinkerroin. Käteni vapisevat niin, etten ole saada auton ovea auki. Nojaan rattiin ja nyyhkytän silmittömästi. 

Kun katson taakse, juna on jo mennyt. Jarkko on mennyt.