Jarkko oli käymässä meillä tiistai-iltana. Hän lukee päivät, käy koululla syömässä, lukee taas, käy salilla. Olemme nähneet aika vähän viime aikoina. Mutta nyt tuntui hyvältä olla yhdessä. Varmaan kun ne kirjoitukset nyt ovat käynnissä, niin stressi vähän laukeaa. Aloimme siinä kahdeksan aikaan molemmat saada what's up - viestejä, että nyt näkyy ulkona revontulia. Heitimme takit niskaan ja menimme seisomaan pimeälle parkkipaikalle. Ja toden totta. Mustalla iltataivaalla leimahteli valkoisia tulivälähdyksiä. Revontulet värjyivät yllämme täynnä mystistä, maidonvaaleaa valoa, sammuivat ja välähtivät uudestaan toisessa kohtaa. Se oli hienoa, taianomaista. Menin nojaamaan Jarkkoon ja hän kietaisi kätensä ympärilleni, hänen lämpönsä ja tuoksunsa ympäröi minut. Siinä ja silloin tunsin itseni toisaalta huikaisevan onnelliseksi - ja toisaalta niin pieneksi ja särkyväksi. Maailma ja luonto on niin suuri ja käsittämätön, ja siinä mittakaavassa oma elämäni on kuin hauraana lepattava liekki.
Kommentit