Eilen Tuomas vei minut isovanhempiensa mökille myöhään illalla. En tiennyt, että vartin ajomatkan päässä kaupungista voisi löytyä sellainen rauhan kesäkeidas. Mökki oli tyhjillään, emmekä halunneet mennä sisälle. Kävimme istumaan laiturille, riisuimme tennarit ja uitimme varpaitamme viileässä vedessä. Olkapäämme koskettivat, hänen kätensä hapuili ja löysi sormeni, piti kiinni. Nojauduin kohti häntä, vasten hänen olkapäänsä kosketusta ja lämpöä. Saimaa oli hiljainen, aava ja peilityyni, sinisempi kuin syvin kuviteltavissa oleva sininen, sininen kuin sinisyys itse. Vain hiljaiset mainingit osuivat laituriin, kuului vain yksinäisen lokin haikea huuto. Elokuinen iltataivas kaartui korkeuksiin yläpuolellamme. Katsoimme ulapalle. Sitten katsoimme toisiimme. Aika hidastui, hidastui - kuin olisi halunnut pysähtyä tähän sekuntiin ennen ensisuudelmaamme. Sitten Tuomas kumartui lähemmäs ja hänen huulensa koskettivat omiani. Ne olivat viileät ja hellät, suloiset - vieraat, mutta jo tutut, rakkaat.