IMG_2888.jpg

Tuomas oli unessani, ja muistot ovat hiipineet kuin varkain valveuniini.

Ensimmäiset yhteiset viikkomme Kotikaupungissa. Syvänsininen, uneton, ruusuntuoksuinen heinäkuu. Kerran istuimme Tuomaan isovanhempien mökin laiturilla, ja kaikki oli niin sinistä: yötaivas, Saimaa, hänen silmänsä. Taivaan poikki välähti tähdenlento suurena, valkohehkuisena kaarena. Katsoimme toisiimme yllättyneinä, kulmat koholla, ja Tuomas nauroi päätään puistellen: "Ihan kuin elokuvissa."

Autoajelumme öisin ilman mitään päämäärää. Tuomaksen käsi harteillani. Pitkillä suorilla hän kumartui suutelemaan minua silmät kiinni, ja se tuntui huikaisevalta ja pelottavalta ja ihanalta. Minä potkin sandaalit jalastani ja tein varpaankuvia pölyiseen tuulilasiin. Autoradiossa soi samettinen, maskuliininen Elvis.

Yksi elokuinen yö: menimme autiolle lentokentälle, makasimme kasteisessa ruohossa ja katselimme tähtikuvioita ja satelliittien hidasta purjehdusta. Odotimme ufoja. Tuomas sytytti uudelta vuodelta jääneitä ilotulitusraketteja, ja nauroimme kuin kaksi lasta. 

Kävelyitä Linda-koiran kanssa. Hänen kätensä ympärilläni. Hänen paksu, kihartuva, karhea tukkansa. Tupakan tuoksu. Hänen käheähkö naurunsa. Hänen hymynsä, joka iski sydämeeni kuin elosalama. 

Noina viikkoina tunsin kuin kaikki unelmat olisivat totetuneet. Ja miten monta vuotta olin siihen mennessä ehtinyt Tuomaksesta haaveilla? Koko kouluikäni, koko siihenastisen nuoruuteni. 

Entä rakastanko häntä vieläkin, aina? Rakastanko oikeasti häntä vai unta, unelmaa hänestä? 

Jos saisin toivoa. Jos saisin kääntää aikaa taakse. Jos voisin perua petokseni ja virheeni.  

En tiedä. En tiedä.