IMG_4440.jpg

Tuomas lupasi tulla minua vastaan iltapäivällä, kun pääsisin kesätöistä. Koko päivän olin tuntenut itseni levottomaksi, ja aina välillä lävitseni humahti äkillinen, lämmin, valkohehkuinen onnenaalto. Olin oudosti hengästynyt koko ajan, kuin keuhkoissani ei kulkisikaan ilmaa, vaan auringonvaloa. Asiakkaani sinä päivänä saivat oman osansa huumaantuneesta tunnetilastani ja ihmettelivät hymyäni ääneen. Minua hymyilyttikin koko ajan, ja jokainen hymy syttyi hehkuvana suoraan sydämestäni ja säteili suoraan silmiini.

Siten huomasin jo kaukaa hänen kävelevän minua kohti, mutta äkkiä olin liian hermostunut katsoakseni. Tuntui kuin levitoisin, kuin jalkani leijuisivat muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, kuin sormistani olisi hävinnyt kaikki puristusvoima. Koin välähdyksennopean tuntemuksen kuin ruumiistairtaantumisen; nanosekunnin ajan näin lintuperspektiivistä itseni ja hänet kävelemässä aurinkoisella kesätorilla. Sitten Tuomas seisoi edessäni ja hymyili ujosti ja vähän varautuneestikin: "Moi." Ymmärsin, että häntäkin jännitti. "Moi", vastasin iloisesti ja kätkin hermostukseni touhukkaaseen puuhailuun: aloin siivota myyntipöytääni, juoksutin kassalippaani talteen, nappasin reppuni kainaloon ja olin valmis. "Mitä sie haluisit tehdä?" Tuomas kysyi ja ehdotin, että menisimme vaikka kahville.

On hassua, että vaikka välillämme on ollut monta vuotta järjettömän vahva tunnelataus, niin emme oikeasti tunne toisiamme juurikaan. Tunnustelimme keskustelua molemmat kohteliaina ja myötämielisinä, varovaisesti ja vakavasti. Näin se nyt alkaa. Tapailemme. Sovimme treffejä. Mutta en vain edelleenkään voi uskoa, että tämä on totta ja tapahtumaisillaan - että tämä ei ole unta eikä unelmaa.