IMG_4574.jpg

Maanantaiaamuna pakkasimme auton täyteen isän kanssa ja lähdimme matkaan. Minä ajoin ensimmäiset sata kilometriä tuoreella ajokortillani enkä tiedä kumpaa meistä hermostutti enemmän. Isä sai suosiolla ajaa loppumatkan. Olimme perillä Opiskelukaupungissa iltapäivästä. Etsimme navigaattorin avulla ensin asuntotoimistoa, josta sai noutaa avaimet ja seuraavaksi haimme itse asuntoa sokkeloiselta alueelta. Viimein saavuimme uuden soluni ovelle. Paikalla ei ollut ketään muuta - oletan, että toiset asukkaat ovat vanhoja opiskelijoita, joiden luennot alkavat vasta syyskuussa.

Huone oli kalustettu, mutta esimerkiksi kattolamppu puuttui. Myös patja tarvittiin, eikä sellainen olisi autoon edes kotoa tuotuna mahtunutkaan. Kävimme siis vielä näillä tärkeillä ostoksilla ja haimme myös illaksi vähän syötävää, kahvia, leipää, maitoa. Isä osti itselleen olutpullon ja joi sen kotiin tultua keittiössä seisten heittämällä, ilman nautintoa. Mietin häkeltyneenä, että näinkö se hänellä menee? Tarvitseeko hän alkoholiannoksen joka päivä?

Illalla purin tavaroitani, soitin äidille. Kävimme nukkumaan aika aikaisin, molemmat väsyneinä. Isä nukkui säkkituolissani todella epämukavasti. Aamulla hän alkoi tehdä lähtöä aikaisin, ja minunkin piti mennä koululle. Oli vaikea hyvästellä. Isän katse harhaili ja kun hän viimein uskalsi katsoa minua silmiin, häntä rupesi itkettämään. Kun ovi sitten sulkeutui hänen jälkeensä, pyörryttävä orpouden ja yksinäisyyden aalto pyyhkäisi ylitseni. Täällä sitä ollaan, satojen kilometrien päässä kotoa ja perheestä, yksin, tuntematta kaupunkia ja yhtään ketään. Mutta lähes kaikki muutkin uudet opiskelijat ovat samassa tilanteessa ja varmasti valmiita tutustumaan.

En ole yksin yksin.