Olemme puhuneet puhelimessa monta yötä läpeensä, elämästä, meistä, kaikesta. Lopulta yhtenä yönä uskalsin kysyä. Eikä hän tiennyt. Tai ei uskaltanut. Tai ei raaskinut. Jarkko sanoo haluavansa opetella elämään itse; siten, ettei yksinäisyys pelota. Pinnistelin pystyäkseni ymmärtämään. Minä en halunnut lopettaa enkä erota taas uudestaan. Rakastan häntä, enkä voi uskoa, etteikö hänkin rakastaisi minua. Eihän mikään ole muuttunut: en minä, ei hän. Me olemme samat ihmiset. Mitä ikinä välilämme on hukassa, me voimme vielä löytää sen takaisin. Se kaikki on yhä olemassa: yhteinen nuoruuttemme, historiamme, kosketuksemme voima. Me.
"Jos tehtäis niin, ettei tavattais eikä ees soiteltais johonkin aikaan", ehdotin varovasti. "Kuukauteen?" Ja kuukaudesta me sovimme. En tiedä. Toivon, että ikävä ja perspektiivi avaavat hänen silmänsä. Mutta tajuan, että se voi olla long shot. Todennäköisempää on, että vain ostan aikaa ja siirrän väistämätöntä vähäsen eteen päin. Mutta ainakaan minun ei tarvitse ajatella sitä vielä. Lupasin itselleni keskittyä nyt hyviin asioihin, joita niitäkin elämässäni on. Kouluun ja opiskeluun, ystäviin, liikuntaan ja harrastuksiin. Eikä siinä mitään, kyllä minä osaan viihtyä ja olla itseksenikin. Olisin vain onnellisempi hänen kanssaan.
Kommentit