IMG_3360.jpg

Yksinäisyys. Tuntuu oikealta olla yksin; tänään siinä ei ole enää mitään ahdistavaa tai tuskastuttavaa. Koti on aivan hiljainen ja unohdettu. Sytytin itselleni kynttilän.

Jarkon määräaikainen työ päättyi jouluna, ja samalla hänen piti luopua työsuhdeasunnosta. Aloitimme uuden vuoden pakkaamalla ja siivoamalla. Tuntui hieman haikealta, mutta tosissani en kaipaa keskustakadun aikaa. Siellä elettiin pilkehtiviä ilon päiviä ja onnellisiakin päiviä. Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan kohdallaan. Ei se rakkaudesta kiikastanut. Ehkä kypsyydestä. Minun oli vaikea sopeutua yhdessä asumiseen, ja sitten kun pikkuhiljaa aloin oppia, olimme jo kohta tekemässä muuttoa pois. Jarkko asuu nyt äitinsä ja Pikkusiskon luona ja pääsee nyt viimein töiden loputtua kunnolla keskittymään pääsykokeisiin lukemiseen.

Uuden vuoden tienoilla herkistyy pohtimaan niin menneitä kuin tulevia. Mutta juuri nyt tuntuu kovin hämärältä ja sumuiselta ajatella tulevaisuutta. Tänä vuonna minusta tulee ylioppilas, ja vuoden kuluttua voin olla missä tahansa. Jarkon ja minun tarina taas - siihen on kirjoitettu jo niin monia yllätyskäänteitä ja nurinkurisuuksia, että on mahdotonta ennustaa mitään. Tahtoisin mennä eteen päin jotenkin. Toisaalta en pysty kuvittelemaan elämääni ilman hänen rakkauttaan, tarvitsen häntä. Kuitenkin minua pelottaa ja epäilyttää, että voiko suhde selvitä tästä muutoksesta. Me olemme asuneet ja eläneet yhdessä, ja nyt hän on Toisessa Kaupungissa ja minä Kotikaupungissa. Jatkossa tapaamme minun vanhempieni talossa tai hänen äitinsä huoneistossa. Pidämme kyllä toistemme perheistä, mutta silti olemme vieraisilla ja muistamme koko ajan olevamme kylässä. Ei ole omaa rauhaa, ei yhteistä eikä yksityistä (Jarkollahan ei tosiaan ole edes omaa huonetta siellä, vaan vain sänky keittiössä). Joten kaikki pitää tehdä toiset huomioiden, pitää riidellä hiljaa ja rakastella hiljaa. Aika näyttää.