IMG_0731.jpg

Riitelin taas Jarkon kanssa. Tai riitelin ja riitelin - istuimme Armadalla ja leikimme mykkäkoulua. Myöhemmin puhelimessa pudottelimme toisillemme kylmiä, myrkkyä tihkuvia sanoja.

Olin sekaisin surusta, harmista, pelosta. En tiedä - tuntui kuin olisin harhaillut viidakossa hämmentyneenä, räpiköivänä. Minulla ei ollut sanoja, mutta olin pakahtua tunteisiini. Levitin vesivärini lattialle ja aloin maalata. Maalasin polttavan auringon, vihreän sademetsän ja aukion, jonka keskellä kyyristeli sininen käärme sinistä verta vuotaen. Ja jotenkin siinä piirtäessä rauhoituin.

Jossain välissä ovikello soi, ja veli meni avaamaan. Jarkko tuli huoneeseeni, istui sohvalle ja katsoi, kun maalasin. Istuimme hiljaa, sanaakaan sanomatta. Tunnin? Kaksi? Istuimme sohvalla vierekkäin kymmenet hätääntyneet ajatukset välissämme. Väsyneinä. Vihaavina. Rakastavina. Lopulta hän sanoi: "Ollaankohan myö oltu liian kauan yhdessä?" Minä kavahdin taaksepäin, yhä häntä katsoen. Ajattelin, että tämä ei ole totta, ei voi olla totta. Tämä on kuin tapahtuma jossain kirjassa - kohtaus, jossa poika jättää tytön. Jarkon sormet sivelivät kättäni, joka oli alkanut vapista. Yhtäkkiä hän puristi silmänsä kiinni, ja näin miten kyyneleet vierivät esiin. Hän itki. Kosketin hänen kättään, olkaansa, kaulaa. En voinut enää pidättää omia kyyneleitäni, ne purskahtivat esiin kuin  myrsky. Kyyhötimme sylikkäin itkien ja toisiamme puristaen, täynnä ikuisuutta, muistoja. Kätemme etsiytyivät yhteen, sormet sormien lomaan, ristiin - omaan, yhteiseen merkkiimme.

Suutelimme varovasti, hiljaisina. Se oli kuin muistomerkki sadoille yhteisille suudelmillemme. Seuraavana yönä rakastelimme kuin huomenna kuolevat.