IMG_1007.jpg

"Tiietkö Niina, mie ajattelin että kyl me selvitään", Anna sanoi minulle. Hymyilimme toisillemme pitkin puhelinlankoja ja tiesimme, että se oli totta. Me kaksi kyllä selviämme mistä vain, niin kauan kuin meillä on toisemme. Sovimme pitkästä viikonlopusta Annan ja Katan luona. Tapaamisen on tarkoitus hätistää mieshuolet varjojen joukkoon. Ja niin ne tulevat häviämäänkin. Unohdan ihan kenet tahansa Annan kanssa. Meidän ystävyytemme on niin erikoinen, symbioottinen. Sulaudumme yhteen. Muut ihmiset kutistuvat mielessäni, kun olen hänen kanssaan. Heistä tulee pelkkiä tarinoita, joita kerron Annaa huvittaakseni. Niin Jarkostakin. 

Annalla ja minulla oli yhteinen, maaginen lapsuus. Oli ihmeellisen jännittäviä roolileikkejä, joissa oli monimutkaiset juonet ja joihin uppouduimme päiväkausiksi. Silloin vietimme niin paljon aikaa yhdessä, että puolet ajasta emme edes tarvinneet sanoja. Arvasimme ja tunsimme, mitä toinen ajattelee. Olimme parhaat ystävykset. 

Ysiluokalla Anna halusi tehdä irtioton, alkaa tehdä asioita itsenäisesti. Ajauduimme erilleen. Anna alkoi harrastaa tennistä, kun siihen asti meillä oli ollut vain yhteisiä harrastuksia. Hänellä oli muita kavereita. Ja keväällä hän alkoi seurustella luokkalaisemme pojan kanssa, eikä edes uskoutunut minulle. Pakenin unelmiini ja kirjoihini. Etsin itselleni omia, uusia kiinnostuksenkohteita. Kävin Tiinan kanssa tanssitunneilla. Muistan olleeni loukattu ja syvästi onneton, vihainenkin. 

Loppukeväästä kirjoitimme äidinkielentunnilla aineen. Minun aineeni luettiin tunnilla ääneen. Siinä oli paljon kaikuja omista tunteistani ja yksinäisestä, surullisesta keväästäni. Kirjoitelmani kertoi nuoresta, jonka vanhemmat riitelivät ja joka oli aina yksin. Nuori suunnitteli itsemurhaa, mutta päätti kuitenkin viime hetkellä uskaltaa elää. Koko luokka kuunteli hiljaisena - ne muutamat pojatkin, jotka eivät koskaan osanneet olla vakavissaan. Annan ainetta ei luettu. Hän oli kirjoittanut paperinsa alalaitaan pyynnön, ettei luettaisi, koska aine oli liian henkilökohtainen. Hän antoi sen tunnin jälkeen minulle ja sanoi: "Sinulle mie sen kirjoitin." Hän oli kirjoittanut ystävyydestämme, omasta tarpeestaan löytää itsenäisyytensä ja itsensä siitä meidän symbioosistamme. Hän kirjoitti tietävänsä satuttaneensa minua ja toivovansa, että voisimme edelleen olla ystäviä. 

Ystävyys jatkui, vähän erilaisena. Olimme molemmat enemmän yksilöitä. Tuli se ysiluokan jälkeinen kesä... pitkä ja villi, kipeänsuloinen, haikea, kiihkeä, polttava kesä. Ne ensimmäiset illat ja valoisat yöt kaupungilla, uudet ihmiset joihin tutustuimme. Tuore ja kuohuttava tunne siitä, että olimme nuoria naisia, aikuisuutemme jännittävällä kynnyksellä. Syksyn tullen alkoi lukio, aloimme molemmat seurustella. 

Ja nyt, nykyisin arkemme eivät juuri kohtaa. Soittelemme aika harvoin. Mutta silti tunnemme toistemme sielun ja ytimen - arki ja opiskelumaailma eivät edes ole relevantteja. Kun minulla on hätä, voin luottaa siihen, että Anna lupaa minun selviävän.