IMG_4145.jpg

Toukokuisena iltapäivänä pyöräilin rautatieasemalle Jarkkoa vastaan sisälläni tunnetilojen cocktail, villi eikä välttämättä hyvänmakuinen sekoitus jännitystä, odotusta, vihaa, iloa, kipua, rakkautta. Ensimmäisenä ja vahvimpana läsnä oli kuitenkin outo varautunut varovaisuus. Mikään puheenaihe ei oikein tuntunut turvalliselta tai luontevalta. Olimme keväällä puhuneet ja kirjoittaneet toisillemme paljonkin, ja niissä keskusteluissa olivat olleet ovet auki toistemme sieluihin. Mutta nyt kun tapasimme kaiken jälkeen tunnustellaksemme yhteen palaamisen mahdollisuutta, odotin enemmän. Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja.

Mutta ei tilanne ollut niin selkeä omastanikaan puolestani. Suhteessamme oli ollut paljon hyvää, mutta myös huonoa. Meidän olisi pitänyt pystyä kohtaamaan ne asiat ja toisemme, puhumaan ongelmistamme, puhumaan erosta ja sen syistä, yhteenpalaamisesta ja sen syistä. Mutta emme onnistuneet siinä, emme aidosti emmekä tyhjentävästi. Minä en kestänyt kuulla mitään siitä toisesta naisesta. Toisaalta olin kyllä utelias. Mutta toisaalta mustasukkaisuus raateli sydäntäni repaleisiksi riekaleiksi. (Hänen kätensä kosketus jonkun toisen iholla, hänen hengityksensä toisen suulla, hänen silmänsä katsomassa toista täynnä rakkautta ja hymyä.) Itse punnitsin tarkkaan, mitä hänelle halusin kertoa omista ajatuksistani. Minulle jäi kuin jäikin trauma niistä keväisistä kirjeistä: en uskaltanut näyttää enempää halua ja rakkautta, kuin mitä itse koin saavani vastakaiuksi.

Sanoin hänelle ei. Sanoin sen monta kertaa: huoneessani, Teerenpelissä mustikkasiiderilasillisen yli, kävelyretkellä rakastellessamme vasten heleitä hiirenkorvia kantavaa koivua. Mutta kai se oli tehotonta. En kai tarkoittanut sitä tai tiennyt, mitä oikeasti tahdoin. (Tai tiesin: suuria eleitä, polvilleenheittäytymistä, ruusuja. Ehdottoman rakkaudentunnustuksen.)

Mutta elämä ja ihmissuhteet ovat monimutkaisempia, vaikeampia, harmaammalla alueella. Olemme yhdessä, mutta yhdessäolossamme on keskeneräisyyden ja väliaikaisuuden viileyttä. Jarkko asuu tänä kesänä Ukkinsa luona maalla. Sovimme tapaamisia silloin tälllöin, mutta muuten elämämme tuntuvat irrallisilta. Syksyllä opiskelukaupunkiemme välillä on kuusisataa kilometriä - emmekä keskustele asiasta tai tulevaisuudesta mitään.