44.4.jpg

"Mie en oo vissiin siulle kertonutkaan, et mein porukat eroo," sanoi Anu minulle tänään viimeisellä välitunnilla vähän niin kuin ohimennen. Mutta kuitenkin tämä lause putosi väliimme kuin pommi.

Anun perhe on aina ollut aivan ihana ja jotenkin ylivertainen. Vanhemmat ovat opettajia, ja kodissa leijuu hienostunut sivistyksen henki. Anun äiti on kuin Muumimamma - ja en nyt tarkoita mitään tylsää himoleipojaa, vaan aitoa Tove Janssonin Muumimammaa: hahmoa, joka antaa juuri sopivasti vapautta ja tilaa, joka ymmärtää lapsiaan paremmin kuin he itse ymmärtävät itseään, joka huokuu hyväksyvää lempeyttä ympärilleen. Anun isä taas on älykäs, keskusteleva, temperamenttinen maailmanmies. Olen viettänyt lähes puolet lapsuudestani siinä talossa - talossa, jossa kaikki saattavat lojua eri puolella taloa lukemassa romaaneita samalla kun Tschaikovski soi vinyylilevysoittimessa, talossa jossa katetaan iltatee vasta kymmeneltä illalla ja jonka leikkimökissäkin on esillä öljyvärimaalauksia.

Menin illalla hakemaan Anua ulos. Kävelimme hitaasti pitkin tuttuja lähiön katuja, joilla olemme yhdessä leikkineet ja juosseet yli kymmenen vuotta. Jostain tuoksui lämpiävän puusaunan pehmeä savu. Tähdet loistivat pakkasillassa kirkasta, valkoista valoa. Lumi narskui jalkojen alla. Anu kertoi, että he saavat talon myytyä parissa kuukaudessa ja Anu äiteineen ja sisarineen suunnittelee muutavansa keskustaan.

Minua kyllä hävettää, etten ole edes huomannut, että parhaalla ystävälläni on meneillään näin suuria asioita. Olen ollut keskittynyt omiin perheongelmiini, kouluun, itseeni ja ennen kaikkea poikaystävääni. Ehkä olen ajatellut, että on ihan ookoo ottaakin vähän etäisyyttä Anuun ja elää omaa elämäänsä. Mutta ei se ole. Jos hän vain tarvitsee tukeani millään tasolla, niin haluan olla sitä tarjoamassa. Rakas, rakas, rakas ystäväni...