028.jpg

Puolittain jo ajattelen tätä uutta keskustan katua kotikatuna. Vanhat lehmukset kurottavat ryhmyisiä oksiaan kadun yli. Lumesta raskas oksisto muodostaa tunnelin, joka katuvalojen hohteessa hehkuu lämpimän valkokultaisena. Lumi on pukenut kaupungin puhtaaksi, pehmeäksi ja vaimentaa autojen äänet, kaiken hälyn. Hanki kajastaa himmeää valoa marraskuun pimeään.

Aamuhämärässä vein Ukin hautakivelle valkoisen kynttilän, jonka pieni liekki lepatti nousten ja laskien, valaisten lumeen kaivamani kuopan. Päivällä kävin oikealla kotikadullani viettämässä isänpäivää perheen kanssa ja syömässä isän tekemää karjalanpaistia ja äidin leipomaa kermakakkua. Pelasimme yhdessä korttia ja autoin vähän Veljeä matematiikan kotitehtävissä. Ihana, iloinen päivä rakkaitteni kanssa.

Minulla on usein tänä syksynä ollut ikävä kotiin. Mutta en ikävöi seiniä, vaan lapsuuden viattomuutta ja turvaa - varmuutta siitä, että joku huolehtii minusta, tietää paremmin, puhaltaa kivun pois. Olen alkanut ymmärtää, että vaikka aikuistuminen on huikeaa vapautta, valintoja, oman tahdon ja näkemyksen toteuttamista, se on muutakin. Aikuistuminen ja vastuu on myös yksinäisyyttä, epävarmuutta - tuntematon ja pimeä tie maan korvessa ilman enkelin kättä.