sunnuntai, 15. lokakuu 2017

Intohimo riistäytymäisillään käsistä

IMG_4573.jpg

Jarkko ja minä käymme kirjeenvaihtoa, joka on päällisin puolin niin viattoman kaverillista, että voisin antaa sen julkaistavaksi huomispäivän Hesarin etusivulle. Pinnan alla on kuitenkin voimakkaita pohjavirtauksia, jotka voivat viedä uimarit mennessään. Voimme näennäisen keveästi keskustella ummet lammet jokapäiväisestä elämästä, tenteistä, uusista seurustelukumppaneista, opiskeluasunnoistamme. Mutta väliin jompi kumpi heittää silloin tällöin jonkin yhteisen vitsin tai salasanan, jota kukaan muu ei ymmärtäisi. Se on kuin reviirin osoittamista: "Meillä on yhteinen menneisyys, joka ei katoa. Me tunnemme toisemme eikä välissämme ole ketään."

Ja pitkien, arkipäivästä kertovien viestien loppuun sijoittuu ihan erillinen, henkilökohtainen ajatuksenvaihto. Siinä on kasvava, kytevä jännite. Viestiemme piiloteltu intohimo kiihottaa meitä molempia, ja tilanne on riistäytymässä käsistä, kaikkien käsistä.

  • Jarkko 29.9.2017: Hassua, mutta minulle tuli kova ikävä sinua, kun luin tuota meiliäsi. Olen kyllä mahdottoman onnellinen, että olemme hyviä ystäviä vielä, vaikka meilläkin on ollut monenlaisia hetkiä.
  • Niina 5.10.2017: Sinä tunnet minut ja enemmän: olet tehnyt minusta sen, kuka nyt olen. Kun katson taakse noihin sanojesi mukaan monenlaisiin hetkiimme, voin vain siunata ja rakastaa sinua. Olen onnellinen tästä ystävyydestä, mutta onko se pohjimmiltaan samanlaista kuin (salli kultturelli vertaus) Nooran ja Williamin ystävyys? Sitä en halua ruveta miettimään sen enempää, etten hämmentyisi.
  • Jarkko 14.10.2017: Minäkin sain sinulta paljon, olisin taatusti ihan eri ihminen, jos en olisi tavannut sinua. Voin kertoa, että on melko tylsää olla liian samanlaisen ihmisen kanssa. En tiedä, mitä sinulle olisi tässä vaiheessa järkevä kertoa ajatuksistani, etten tarpeettomasti sotkisi sinun ajatuksiasi. PS1: Teeppä joku ilta  näin: sulje huoneesi ovi, sammuta valot, laita silmät kiinni ja kuuntele Adelen "Someone like you". Sen kun teet, niin olen kanssasi siellä pimeässä huoneessa, koska minä tein tänä iltana samoin. PS2: Mitä pahaa hämmentymisessä on?

Sanomme joka kerta aina vähän enemmän. Huomaan päivä päivältä imeytyväni syvemmälle, katoavani sekä entisiin että uusiin tunteisiini. Uudet tunteeni ovat kiellettyjä, tabuja ja polttavat minut elävältä. Tunnen, kuinka halu kasvaa tahtomattani, kuin varkain ja vetää mukaansa vääjäämättä. Yritän taistella itseäni vastaan, hänen vetovoimaansa vastaan, merivirtaa vastaan. Ja samalla osa minusta haluaisi vain - 

Antautua.

 

lauantai, 14. lokakuu 2017

Kaksoiselämää

IMG_4623.jpg

Elämäni on kaksoiselämää. Opiskelukaupungissa on päivätyöni ja arkirutiinini, opiskelua ja harrastuksia. Kotikaupungissa viikonloppuisin elämä jatkuu hidastempoisena kuten tähänkin asti, ikäänkuin en olisi koskaan lähtenytkään. Käyn katsomassa Mummoa, vietän aikaa kotona, tapaan Tuomasta.

Tuomas ja minä vaadimme toisiltamme tuskin mitään, emmekä roiku toisissamme lainkaan. Väimatkakaan ei ole tragedia. Viikolla sovimme tarkan ajan, jolloin soitamme toisillemme ja vaihdamme joitakin kiireisiä, arkisia sanoja. Kun olemme yhdessä, teemme aina jotain: esimerkiksi ajamme autolla viisikymmentä kilometriä jollekin huoltoasemalle, jossa juomme kahvia ja Tuomas saattaa pelata pelikoneilla. Katsomme paljon elokuvia ja Netflixiä. Kuuntelemme musiikkia, usein Elvistä, joka on Tuomaksen idoli. Puhumme monenlaisista asioista, mutta harvoin tunteistamme tai suhteestamme, joka on edelleen yhtä haaveellinen ja sielullinen. Ja puhdas. Viatonkin. Välillä minusta tuntuu kuin olisimme suoraan jostain jenkkiläisestä teinisarjasta. Tunnen itseni nuoremmaksi ja viattomammaksi kuin oikeasti olenkaan.

Kaikki on hyvin erilaista kuin Jarkon kanssa oli. Tuomas on poikaystäväni. Jarkko oli rakastajani ja mieheni.

torstai, 5. lokakuu 2017

Voiko olla ystävä entisensä kanssa?

IMG_4620.jpg

Olen pitänyt yhteyttä Jarkon kanssa. Kirjoittelemme pitkiä, hyväntuulisia meilejä. Kerromme toisillemme opiskelijaelämästä, itse opiskelusta, uusista kavereista, Pikkusiskon ja Veljen kuulumisista, seurustelusta. Tämä keskusteluyhteys tekee minut onnelliseksi, ja sydämeni hypähtää ilahtuneena aina, kun häneltä saapuu viesti. Väliin kysyn varovasti itseltäni, tulenko vähän liiankin onnelliseksi ja pitäisikö sydämeni lyödä ihan tasaisesti ja tyynesti. Toistaiseksi olen onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, ettei tässä ystävyydessä ole mitään väärää. Nautin luontevuudesta ja helppoudesta puhua läheiselle ihmiselle, joka tuntee minut hyvin. Olemme epämääräisesti sopineet, että hän tulisi joskus käymään luonani Opiskelukaupunkiin. Ajatus tapaamisesta sekä hymyilyttää että pelottaa.

 

 

torstai, 28. syyskuu 2017

Aatelistoa ja luokkatietoisuutta

IMG_4616.jpg

Kun rakastin Tuomasta kaukaa enkä tuntenut häntä, mietin minkälainen perhetausta hänellä mahtoi olla. Koska siinä tuntui olevan jotain ristiriitaista. Tuomaksella oli sivistyneet käytöstavat, jotka tuntuivat kertovan hyvästä kotikasvatuksesta. Hän todella osasi briljeerata käytöksellään; häneltä sujui luontevasti tervehtiminen, kätteleminen, kumartaminen, kohteliaisuus ja argumentoiva keskustelu.  Siis sujui, jos häntä huvitti. Mutta usein ei huvittanut. Olen ennenkin kirjoittanut, että Tuomas oli yläkouluni pahoja poikia. Hän myöhästeli, saattoi pinnata päiväkausia, jätti tehtävät tekemättä, joutui avoimiin konflikteihin opettajien kanssa, tupakoi, käytti alkoholia, oli ongelma. Voiko kotona siis olla kaikki hyvin?

En siis oikein tiennyt, mitä odottaa. Ensimmäistä kertaa tapasin Tuomaksen vanhemmat kaupungin uudessa sushi-ravintolassa, johon he olivat minut ja Tuomaksen kutsuneet. Tuomaksen äiti oli kaunis ja tyylikäs. Isä oli itsevarma maailmanmies. Molemmat keskustelivat kohteliaasti ja asiantuntevasti aiheesta kuin aiheesta. Minut hyväksyttiin sopivana tyttöystävänä. Vanhemmat tuntuivat pitävän minua päämäärätietoisena ja hyvänä esimerkkinä Tuomakselle, jolla heidän mielestään pitäisi olla enemmän kunnianhimoa. Tietäisivätpä he, kuinka suuri kutsumus minulle on aina ollutkin juuri pelastaa Tuomas omalta harhailultaan ja tehdä hänestä onnellinen!

Mutta selvisikö minulle jotain Tuomaksen pahoinvoinnin syistä? Ei. Perhe vaikuttaa yläluokkaiselta, lähestulkoon aateliselta. Koti on arkkitehtooninen kulttuurikoti kirjastohuoneineen. Tuomaksella on yksin käytössään kolmekerroksisen talon alin kerros. Kaikki tämä - raha, sivistys, siloisuus - saa minut tuntemaan itseni vähän pienemmäksi. Luokkatietoiseksi? Minun pitää vähän pinnistellä siinä seurassa, olla vähän parempi kuin olenkaan. 

 

 

sunnuntai, 24. syyskuu 2017

Viesti Jarkolta, lievä tasapainon menetys

IMG_4614.jpg

Jarkko kirjoitti minulle elokuussa ennen opiskelujen alkua kirjeen. Hyvin kauniin, surullisen kirjeen. Hän sanoi, että molemmille ensimmäinen suhde oli tietysti jo alunalkaen tuomittu epäonnistumaan. Mutta että se ei siitä huolimatta ollut vain teini-ikäisten viaton ihastuminen, vaan paljon enemmän - ainutlaatuinen rakkaussuhde. Hän kirjoitti muistavansa päällimäisenä yhteiset onnenhetkemme ja sanoi, että olen joka tapauksessa osa häntä aina. Viimeiseksi hän ehdotti, että tapaisimme ja puhuisimme sanomatta jääneistä asioista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

No hyvä on. Tunnustan. Menetin tasapainoni. Luin sitä kirjettä alusta loppuun enkä tiennyt, mitä tunsin. Pelkäsin kysyäkin sitä itseltäni. Oli aivan selvää, etten pystyisi tapaamaan häntä. Tuomaksen takia. Ja koska en... en olisi voinut antaa mitään takeita, mitä tapahtuisi kahden Jarkon kanssa.

Moneen viikkoon en vastannut, koska en tiennyt, mitä vastata. Kypsyttelin ajatuksiani ja päädyin siihen, että kaikesta huolimatta olisi liian outoa ja väärin katkaista välejäni Jarkkoon kokonaan. Kasvoimme aikuiseksi yhdessä. Hän oli maailmankaikkeuteni keskipiste monta vuotta, läheisin ihmiseni. Minulla on kertakaikkiaan ikävä häntä joka päivä. Ei poikaystävänä, mutta ihmisenä. Minulla on ikävä hänen ääntään, nauruaan - hänen juttujaan.

Lopulta lähetin viestin, jossa kerroin seurustelevani, mutta haluavani olla hänen ystävänsä. Nyt välillämme kuroutuu hiljaisuus kuin syysaamun tiheä sumu: ei liioin kylmä eikä lämmin, mutta täynnä odotusta.