torstai, 17. elokuu 2017

Valmiiksi ikävä

IMG_4538.jpg

Elokuun mustikansiniset yöt ja lempeät päivät... Minulla on vielä vapaata, vaikka aikuisten kesälomat ovat päättyneet ja koululaisetkin vaeltavat jo aamuisin kouluun Kånkenit selässä. Veli on aloittanut lukion, saman mitä minä kävin. Käyn uimassa ja lukemassa lähirannassa, joka on päivisin pitkä, autio ja ikiomani. Vesi tuntuu joka päivä miellyttävämmältä ja melkein lämpimältä, ehkä koska ilma viilenee. Uppoudun romaaneihin viimein vapautuneesti, kun kirjoitukset ja pääsykokeet ovat onnellisesti ohi. Olen lukenut kesällä Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon, Waltarin Ihmiskunnan viholliset ja Valtakunnan salaisuuden, P.G Wodehousea, Miika Nousiaista, Sarah Watersia.

Ensi viikolla muutan Opiskelukaupunkiin, mitä yritän ajatuksissani lähestyä tiukasti käytännön asioiden kautta. Listaan tarvitsemiani asioita ja hankin astioita, kattiloita, pölynimurin ja tärkeimmän eli kahvinkeittimen. Mummo on ostanut minulle lahjaksi lakanoita. Pakkaan vaatteitani. Luen opinto-opasta. Selvitän, mitä tapahtuu perehdytysviikolla ja missä on ensimmäinen tutor-tapaaminen.

Mutta kun Kissi hyppää yöllä parvelleni, tulee makaamaan lämpimänä ja painavana rintani päälle, kehrää ja katsoo minua silmät hellästi viirulla, minun on pakko ajatella. Että olen lähdössä pois kotoa. Olen onnellinen, olen innostunut. Olen jännittynyt. Olen peloissani. Tuntuu pahalta jättää kaikki rakkaani. Pahinta on jo valmiiksi riipivä, itkettävä, pakahduttava ikävä Veljeä, Mummoa, äitiä ja isää. Tuomasta.

 

 

 

torstai, 10. elokuu 2017

Ohikiitäviä hetkiä, kipua, rakkautta ja throwbackiä

IMG_4397.jpg

Elän hengästyneitä rakastumisen päiviä toinen jalka tässä hetkessä ja toinen menneisyydessä. Tuntuu kuin kävisin jatkuvaa vuoropuhelua neljätoistavuotiaan itseni kanssa, jonka haaveita nyt elän todeksi. Tuomas, joka oli vuosia kaunein uneni, muuttuu päivä päivältä todellisemmaksi, lihaksi ja vereksi.

#ThrowbackThursday - taustoja Tuomaksen ja minun tarinaan

Yhdeksännellä luokalla olin rakastunut Tuomakseen, mutta flirttailin hänen parhaan ystävänsä kanssa. Timo oli vanha kaverini, ja meillä oli paljon historiaa ja luontevat välit. Jos istuimme tunneilla lähekkäin, kinastelimme, juttelimme ja nauroimme tauotta. Tulimme erinomaisesti toimeen, ymmärsimme toisiamme, ja minusta tuntui, että voin sanoa hänelle mitä tahansa. Samaan aikaan en voinut sanoa Tuomakselle juuri mitään. Olin halvaantua, jos yritinkin. Muistan hyvin, miten sydämeni alkoi takoa, kädet menivät hervottomaksi ja kaikki sanat, kaikki ajatuksetkin katosivat päästäni. Tuomas katseli Timppaa ja minua usein luokan toiselta puolen katkerin silmin. Se tuotti minulle tuskaa, suloista mutta viiltävää. Aavistin, että Tuomas piti minusta ja olin itse aivan sanomattoman, käsittämättömän ihastunut häneen. Mutta silti oli aivan mahdotonta tehdä asialle mitään, mahdotonta ottaa ensimmäistä askelta. Muistan olleeni vihainen itselleni, hänelle, tilanteelle, kohtalolle, jumalalle - kuka sitten olikaan syyllinen.

Kerran meillä oli matikan tunti mikroluokassa, joka oli kapea, kodikas huone. Sinne mahtui vain kolme pulpettijonoa. Timo istui jonon viimeisessä pulpetissa, minä hänen edessään ja Tuomas vieressään. Timppa ojensi silloin tällöin kätensä ja kiskasi hiljaa tukkaani. Käännyin lopulta ympäri ja käskin häntä lopettamaan. "Älä nyt", Tuomas sanoi ja nauroi, "Timppa on niin rakastunut." Katsoin Tuomasta silmiin yhtäkkiä sanomattoman väsyneenä, ja hänen silmissään näin kipua ja uhmaa. Olisin kuollakseni halunnut sanoa: "Mutta minä olen niin rakastunut sinuun, vain sinuun." Mutta sekin hetki meni ohi.

Satutimme toisiamme monta kertaa ja menimme toistemme ohi monta kertaa. Siksi nyt jokainen askel otetaan varovasti, tunnustellen.

 

torstai, 3. elokuu 2017

Ensimmäinen suudelma

IMG_4443.jpg

Eilen Tuomas vei minut isovanhempiensa mökille myöhään illalla. En tiennyt, että vartin ajomatkan päässä kaupungista voisi löytyä sellainen rauhan kesäkeidas. Mökki oli tyhjillään, emmekä halunneet mennä sisälle. Kävimme istumaan laiturille, riisuimme tennarit ja uitimme varpaitamme viileässä vedessä. Olkapäämme koskettivat, hänen kätensä hapuili ja löysi sormeni, piti kiinni. Nojauduin kohti häntä, vasten hänen olkapäänsä kosketusta ja lämpöä. Saimaa oli hiljainen, aava ja peilityyni, sinisempi kuin syvin kuviteltavissa oleva sininen, sininen kuin sinisyys itse. Vain hiljaiset mainingit osuivat laituriin, kuului vain yksinäisen lokin haikea huuto. Elokuinen iltataivas kaartui korkeuksiin yläpuolellamme. Katsoimme ulapalle. Sitten katsoimme toisiimme. Aika hidastui, hidastui - kuin olisi halunnut pysähtyä tähän sekuntiin ennen ensisuudelmaamme. Sitten Tuomas kumartui lähemmäs ja hänen huulensa koskettivat omiani. Ne olivat viileät ja hellät, suloiset - vieraat, mutta jo tutut, rakkaat. 

tiistai, 1. elokuu 2017

Totta ja tapahtumaisillaan - ensitreffit

IMG_4440.jpg

Tuomas lupasi tulla minua vastaan iltapäivällä, kun pääsisin kesätöistä. Koko päivän olin tuntenut itseni levottomaksi, ja aina välillä lävitseni humahti äkillinen, lämmin, valkohehkuinen onnenaalto. Olin oudosti hengästynyt koko ajan, kuin keuhkoissani ei kulkisikaan ilmaa, vaan auringonvaloa. Asiakkaani sinä päivänä saivat oman osansa huumaantuneesta tunnetilastani ja ihmettelivät hymyäni ääneen. Minua hymyilyttikin koko ajan, ja jokainen hymy syttyi hehkuvana suoraan sydämestäni ja säteili suoraan silmiini.

Siten huomasin jo kaukaa hänen kävelevän minua kohti, mutta äkkiä olin liian hermostunut katsoakseni. Tuntui kuin levitoisin, kuin jalkani leijuisivat muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, kuin sormistani olisi hävinnyt kaikki puristusvoima. Koin välähdyksennopean tuntemuksen kuin ruumiistairtaantumisen; nanosekunnin ajan näin lintuperspektiivistä itseni ja hänet kävelemässä aurinkoisella kesätorilla. Sitten Tuomas seisoi edessäni ja hymyili ujosti ja vähän varautuneestikin: "Moi." Ymmärsin, että häntäkin jännitti. "Moi", vastasin iloisesti ja kätkin hermostukseni touhukkaaseen puuhailuun: aloin siivota myyntipöytääni, juoksutin kassalippaani talteen, nappasin reppuni kainaloon ja olin valmis. "Mitä sie haluisit tehdä?" Tuomas kysyi ja ehdotin, että menisimme vaikka kahville.

On hassua, että vaikka välillämme on ollut monta vuotta järjettömän vahva tunnelataus, niin emme oikeasti tunne toisiamme juurikaan. Tunnustelimme keskustelua molemmat kohteliaina ja myötämielisinä, varovaisesti ja vakavasti. Näin se nyt alkaa. Tapailemme. Sovimme treffejä. Mutta en vain edelleenkään voi uskoa, että tämä on totta ja tapahtumaisillaan - että tämä ei ole unta eikä unelmaa.

sunnuntai, 30. heinäkuu 2017

Jättämisestä ja rakastumisesta

IMG_4409.jpg

Se ilta oli vain tanssia nurmikolla - viatota ja unenkaltaista, ja erosimme edes suutelematta toisiamme. Vaikka kaikki, mitä minulla Tuomaksen kanssa oli, oli hentoista kuin tähtipöly, se merkitsi minulle koko maailmankaikkeutta. Ei ole epäilystäkään, etteikö edes mahdollisuus olla Tuomaksen kanssa olisi tilaisuus, johon en tarttuisi epäröimättä - etteikö tämä olisi hyppy, jonka tekisin rohkeasti pää edellä vieraalta laiturilta. Mitä voin sanoa? Niin monta tilaisuutta hänen kanssaan on mennyt ohi tai päättynyt katastrofiin. Rakastuin Tuomakseen kolmetoistavuotiaana, ja tiedän kyllä, että se kuulostaa lapselliselta, haihattelulta. Kuitenkin hän on ollut mukana elämässäni aina siitä lähtien kuin hopeisena, häipyvänä sävelkulkuna - kuin kipeänsuloisena vihlontana sielussani. En osaa selittää tunnettani - en mitenkään muuten, kuin kutsumalla sitä rakkaudeksi.

Seuraavana päivänä soitin Jarkolle. Olen ollut Jarkolle tarpeeksi vilpillinen tänä kesänä: olen juhlinut liikaa ja ylläpitänyt merkityksettömiä flirttisuhteita. Mutta ennen muuta en ollut enää läsnä suhteessamme kokonaan, en omana itsenäni. Luovutin, koska en uskaltanut luottaa häneen ja meihin. Enää en halunnut olla epärehellinen - en hänelle, en itselleni enkä Tuomakselle. Siksi halusin lopettaa hänen kanssaan, ennen kuin aloittaisin kenenkään muun kanssa mitään oikeaa ja aitoa.

Tavallaan oli helppoa soittaa, koska kelluin edelleen valtavan tunnetilan kuohuvalla aallonharjalla. Pystyin siinä hetkessä unohtamaan kokonaan Jarkon ja meidät, meidän yhteisen tarinamme ja rakkautemme. En halunnut loukata häntä. Muistan aivan liian hyvin, miltä tuntuu kuvitella rakastaan toisen kanssa. Siksi en sanonut mitään Tuomaksesta. Perustelin päätöstäni sinänsä aivan tosilla asioilla: välimatkallamme, luottamuksen puutteella, kaukosuhteen vaikeudella. Sanoin rakastavani häntä edelleen. Nyt jälkeenpäin mietin, toiminko sittenkään oikein. Oliko kuitenkin tekopyhää jättää kertomatta Tuomaksesta?