torstai, 5. joulukuu 2019

Eroottinen päiväuni

IMG_4538.jpg

Heräsin juuri uskomattoman tiiviistä päiväunesta. Unessa opiskelin rekkakuskiksi. Meillä oli liukkaalla ajamisen tunti menossa. Seisoimme jään laidalla luistimet jalassa, ja Timppa demonstroi ajamista. Hän kaahasi pelottavaa vauhtia. Mutkassa rekka joutui vesiliirtoon ja alkoi kieppua ympäri, ympäri lähestyen sulaa kohtaa, jossa jää saattoi pettää. Me oppilaat huusimme ja peitimme silmämme, samalla tietäen että Timppa oli niin taitava, ettei mitään tapahtuisi.

Yhtäkkiä rekka vain katosi ja Timppa luisteli pitkin jäätä tehden salchoweita ja axeleita. Sitten hän otti minua kädestä, lennätti minua pitkin jäätä ja laskeuduimme vaakaan, jossa liuimme uljaasti ja tyynesti. Sitten jää katosi. Seisoimme vastakkain hämärässä huoneessa. Timppa veti minut ihan lähelle, hautasi molemmat kätensä syvälle tukkaani ja suuteli hitaasti minua huulille. Kiersin jalkani hänen ympärilleen, ja hän nosti minut pöydälle. Kätemme vaelsivat toistemme kehoilla ja suutelimme. 

Sitten Timpan piti ehdottomasti lähteä käymään jossain. Minun olisi pitänyt odottaa, mutta päätinkin lähteä kävelemään ympäriinsä. Olin pukeutunut pikkuhousuihin ja aluspaitatoppiin, mutta huitaisin kiireesti ylleni ison kauluspaidan väärään nappiin. Vaeltelin ympäri käytäviä paljain jaloin, kunnes törmäsin S:iin. En olisi jaksanut puhella ja yritin tehdä lähtöä. Mutta S. heitti minut rajusti johonkin siivouskoppiin, alkoi suudella minua ja repiä vaatteita yltäni. Se oli äärettömän kiihkeä suudelma. Ja sitten heräsin.

* * *

Hoh-hoijakkaa Niina-tyttö... kiihkeitä päiväunia yläkoulun kaverista ja lukioaikaisesta ihailijasta? Mistä nyt tuulee?

keskiviikko, 27. marraskuu 2019

Onko totuus hellyydessä?

IMG_1170.jpg

Kun hän rakastellessaan minua pudistelee hitaasti päätään epäuskoisena siitä täydellisyydestä, jolla ihomme toisilleen vastaavat - onko siinä totuus? Onko totuus hellyydessä, jolla silitän hänen päätään, silitän hänet uneen herkin sormenpäin? Onko hänen hymynsä totuus: se yksi tietty hymy, joka on tarkoitettu vain minulle ja joka huokuu lämpöä silmiin saakka? Vai onko ainoa totuus siinä, että näinä viikkoina kun emme tapaa, minä kidun mielettömässä epäilyksessä? 


Jarkko soitti illalla humalassa ylioppilaskunnan pikkujouluista. Puhelin kiersi hänen kavereillaan, ja tervehdin vuorotellen joukon hilpeitä, päihtyneitä poikia. Olin jotenkin väsynyt enkä olisi jaksanut esittää tyttöystävää kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. 

Viideltä aamulla heräsin uneen, jossa istuin lukemassa Jarkon huoneessa. Kämppäkaverin huoneesta kuului iloinen puheensorina ja musiikkia. Kurkistin käytävään ja näin yhden Jarkon kavereista pukeutuneena komeaan frakkiin. 

Sitten en saanut unta moneen tuntiin. Ajatukset paisuivat päässäni suhteettomiksi, vuorenkorkuisiksi: Kenen kanssa hän keskustelee? Tanssii? Kenen luona hän yöpyy? Kuka on hänen vieressään?

Ei ole mitään syytä olla luottamatta, ei mitään todellista syytä. Olemme yhdessä syystä, olemme valinneet toisemme. Nämä ovat kuvitelmia, painajaisia ja tapahtuvat vain särkyvässä, hauraassa mielessäni. Kuitenkin minuun sattuu fyysisesti: tunnen kylmiä väreitä, lihakseni kiristyvät, oksettaa. Teen itselleni tämän pahan olon. Enkä osaa lopettaa, parantua. 

perjantai, 22. marraskuu 2019

Veden aalloilla toivoni, unelmani

IMG_1938.jpg

Ääneti laulaa Tuonelan virta,

Ääneti sydämeni vaikertaa

mustan veden partaalla.

Nuoruuteni on laskenut alas jokea.

Veden aalloilla toivoni, unelmani -

Mitä sydämeni eilen vaali,

keinuu laineilla tänään

alas jokea, alas.

 

Ja Tuonelan virran rannalla

on minun pakko elää, elää!

Vaikka itkisin mustaa vettä.

keskiviikko, 20. marraskuu 2019

Suhde vai koeajo?

B0846554-54EE-459E-AEA5-47F9DF5104BB.jpg

"Suhteemme on tylsä", Jarkko sanoi puhelimessa, ja sitten me muka keskustelimme aiheesta. "Pitäisi puhua enemmän", hän sanoi, "yrittää enemmän". Minä en sanonut mitään. En ymmärrä, mitä hän minusta haluaa. Mitä vielä enemmän kuin nyt? Kuinka paljon enemmän minä enää voin yrittää, tehdä, sanoa, olla? Ihan kuin olisin koko ajan testissä tai koeajossa. En voi koskaan olla rento ja huoleton, laskea suojaustani, sanoa mitä tunnen ja ajattelen. Koska Jarkko mittaa minua ja suhdettamme koko ajan. Ei kukaan voi olla täydellinen koko helvetin ajan. 

Tiedän varsin hyvin, miltä tämä kuulostaa: että Jarkko on se kypsä, se joka haluaa keskustella, se joka on aikuinen. Ja että minä olen se hysteerinen. Mutta ei se ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Jarkko osaa valita sanansa niin, että kuulostaa hienolta ja oikealta. Mutta syvällä sisällä hän oikeasti vain haluaa päästä vähällä. Hän odottaa, että suhde on jatkuvasti onnen aallonharjaa ja ekstaasia. Hän ei oikeasti halua yrittää enemmän saati panna itseään likoon, ei minun eikä kenenkään muun takia. Hän pakenee kaikkea, kaikkia, ja keskustelumme on vain alkusoittoa erolle, tekosyytä.

Olen täynnä vihaa kuin astia vettä, mustaa Tuonelan virran vettä. Ja kauheinta on tämä: olen aivan yksin vihani kanssa. Hän ei soita - eikä tule. Enkä minä voi purkaa tunteitani mitenkään. Olisipa hän tässä: voisin takoa pienillä nyrkeilläni hänen jäistä rintaansa. Turhaan. Ei hän välittäisi. 

Tunnen samoin kuin rukoilija Aila Meriluodon runossa; hätää, vihaa, avuttomuutta.


Jumala, taon ja taon ja taon,

pyytäen, herjaten, rukoillen taon.

Avaa silmäsi, avaa, avaa!

Avaa silmäsi Liikkumaton!

Nää: tuhat äitiä rakastavaa

huutaen lastensa suojaksi heittyy

sortuissa seinäin ja vaipuissa katon. 

Maailma soraan ja kauhuun peittyy.

Kyyneleet sieluihin kaivavat vaon,

syvän ja katkeran, ikuisen vaon. 

Murtuvin nyrkein taon!

 

Ken olet? - Kauhistuen sinut nään:

kivisen, liikkumattoman pään,

ylpeät sieraimet hengittämättä,

kivisen suun, kaks kivistä kättä,

silmät - oi ei sitä, armahda, auta! -

tyhjät ja sokeat silmät kuin hauta.

Kivinen Jumala, elämä vajaa.

Ei ole, ei ole pelastajaa.

                           - Aila Meriluoto

 

 

perjantai, 15. marraskuu 2019

Jos voisin perua petokseni

IMG_2888.jpg

Tuomas oli unessani, ja muistot ovat hiipineet kuin varkain valveuniini.

Ensimmäiset yhteiset viikkomme Kotikaupungissa. Syvänsininen, uneton, ruusuntuoksuinen heinäkuu. Kerran istuimme Tuomaan isovanhempien mökin laiturilla, ja kaikki oli niin sinistä: yötaivas, Saimaa, hänen silmänsä. Taivaan poikki välähti tähdenlento suurena, valkohehkuisena kaarena. Katsoimme toisiimme yllättyneinä, kulmat koholla, ja Tuomas nauroi päätään puistellen: "Ihan kuin elokuvissa."

Autoajelumme öisin ilman mitään päämäärää. Tuomaksen käsi harteillani. Pitkillä suorilla hän kumartui suutelemaan minua silmät kiinni, ja se tuntui huikaisevalta ja pelottavalta ja ihanalta. Minä potkin sandaalit jalastani ja tein varpaankuvia pölyiseen tuulilasiin. Autoradiossa soi samettinen, maskuliininen Elvis.

Yksi elokuinen yö: menimme autiolle lentokentälle, makasimme kasteisessa ruohossa ja katselimme tähtikuvioita ja satelliittien hidasta purjehdusta. Odotimme ufoja. Tuomas sytytti uudelta vuodelta jääneitä ilotulitusraketteja, ja nauroimme kuin kaksi lasta. 

Kävelyitä Linda-koiran kanssa. Hänen kätensä ympärilläni. Hänen paksu, kihartuva, karhea tukkansa. Tupakan tuoksu. Hänen käheähkö naurunsa. Hänen hymynsä, joka iski sydämeeni kuin elosalama. 

Noina viikkoina tunsin kuin kaikki unelmat olisivat totetuneet. Ja miten monta vuotta olin siihen mennessä ehtinyt Tuomaksesta haaveilla? Koko kouluikäni, koko siihenastisen nuoruuteni. 

Entä rakastanko häntä vieläkin, aina? Rakastanko oikeasti häntä vai unta, unelmaa hänestä? 

Jos saisin toivoa. Jos saisin kääntää aikaa taakse. Jos voisin perua petokseni ja virheeni.  

En tiedä. En tiedä.