maanantai, 22. tammikuu 2018

La la how the life goes on!

IMG_4270.jpg

Vaikka minulla on heikot hetkeni, en kuitenkaan ryve itsesäälissä ja epätoivossa koko ajan. Ajattelen jopa muutakin kuin Jarkkoa ja  ihmissuhdedraamaani. Minulla on uusi lukujärjestys, joka on huomattavasti väljempi kuin syksyllä. Se toimii paljon paremmin: kun on vähemmän luentoja, saan käyttää tarpeeksi aikaa kirjallisiin töihin ja lukemiseen. Olen päässyt jyvälle opiskelutekniikoista ja löytänyt omat kiinnostuksenkohteeni oppiaineista.

Olen ystävystynyt Marian kanssa minulle epäluonteenomaisen nopeasti, mikä kuitenkin kertoo enemmän Mariasta kuin minusta. Hän on suora, avoin tehopakkaus. Hän sujahti elämääni lämpimän ja pirteän kevätmyrskyn vauhdilla ja voimalla. Istumme luennoilla vierekkäin ja teemme ryhmätyöt yhdessä. Soittelemme joka päivä. Käymme tai chi -tunneilla. Ja ajamme edelleen Kotikaupunkiin viikonloppuisin samaa matkaa. Olen samalla solahtanut osaksi Marian tutor-ryhmää, joka pitää paljon yhteyttä ja käy koulubileissä (ja etkoilla ja jatkoilla) yhdessä. 

Kämppiksenikin ovat vaihtuneet. Entinen kämppikseni muutti poikaystävänsä kanssa yhteiseen kaksioon vuoden vaihteessa. Hyvä ratkaisu heille: ja kieltämättä heidän vakiintunut parisuhdekuvionsa sai minut tuntemaan itseni kolmanneksi pyöräksi solussamme. Ehdin asua viikon verran yksikseni, kunnes toiseen huoneeseen muutti ranskalainen vaihto-oppilas Monique. Hänellä on paljon kavereita, ja nyt keittiössämme kokataan ja nauretaan ja puhutaan ranskaa.

Elämä jatkuu. La-la how the life goes on!
 

sunnuntai, 21. tammikuu 2018

Mikä minussa on vialla?

puolukanlehdet.jpg

Pitkä sunnuntai-ilta - niitä iltoja, kun ei voi kadota touhuun tai työhön, vaan on pakko pysähtyä. Ja heti, kun pysähtyy, alakuloisuus saa vallan. Yritän elää niin kovasti, kuin pystyn. Pinnistelen ja sinnittelen joka päivä, mutta tällaisina hetkinä se on vaikeaa. En enää jaksa luottaa itseeni: ajattelen olevani ruma ja mielenkiinnoton, kylmä ja ikävä. Ja inhoan yksinoloa. Inhoan sitä. En halua olla kahden itseni kanssa.

Mieleni on sillä tavalla tyhjä, etten pysty ajattelemaan Jarkkoa. Pystyn vain keskittymään itseeni, esittämään itselleni julmia kysymyksiä. Kestääkö ylpeyteni odottaa Jarkon päätöstä? Varsinkin, kun tiedän, mikä se on. Olen tiennyt koko ajan. Entä jos hän haluaisikin olla kanssani: luottaisinko ikinä enää häneen? Osaisinko antaa anteeksi ja unohtaa? Harkinta-ajastamme on vielä kolme viikkoa jäljellä, ja minusta on alkanut tuntua, että ostamallani ajalla on liian korkea hinta.

Kuitenkin. Viime yönä heräsin suloisen unisena ja onnellisena. Käännyin ympäri päästäkseni Jarkon kainaloon. Ojensin käteni halatakseni häntä. Sitten heräsin kokonaan: yksinäinen sänky, yksinäinen rakkaus.

Tämä olisi niin helppoa, jos pystyisin vihaamaan häntä. Jos voisin edes suuttua ja ajatella, että on hyvä päästä eroon. Mutta minä haluan vain olla hänen kanssaan, enkä ymmärrä, mikä minussa on vialla, kun hän ei tunne samoin. Mikä minussa on vialla? Mitä teen väärin?

lauantai, 13. tammikuu 2018

Harkinta-ajalla

scarlett-o-hara-dress-fetches-137k-at-au

Olemme puhuneet puhelimessa monta yötä läpeensä, elämästä, meistä, kaikesta. Lopulta yhtenä yönä uskalsin kysyä. Eikä hän tiennyt. Tai ei uskaltanut. Tai ei raaskinut. Jarkko sanoo haluavansa opetella elämään itse; siten, ettei yksinäisyys pelota. Pinnistelin pystyäkseni ymmärtämään. Minä en halunnut lopettaa enkä erota taas uudestaan. Rakastan häntä, enkä voi uskoa, etteikö hänkin rakastaisi minua. Eihän mikään ole muuttunut: en minä, ei hän. Me olemme samat ihmiset. Mitä ikinä välilämme on hukassa, me voimme vielä löytää sen takaisin. Se kaikki on yhä olemassa: yhteinen nuoruuttemme, historiamme, kosketuksemme voima. Me.

"Jos tehtäis niin, ettei tavattais eikä ees soiteltais johonkin aikaan", ehdotin varovasti. "Kuukauteen?" Ja kuukaudesta me sovimme. En tiedä. Toivon, että ikävä ja perspektiivi avaavat hänen silmänsä. Mutta tajuan, että se voi olla long shot. Todennäköisempää on, että vain ostan aikaa ja siirrän väistämätöntä vähäsen eteen päin. Mutta ainakaan minun ei tarvitse ajatella sitä vielä. Lupasin itselleni keskittyä nyt hyviin asioihin, joita niitäkin elämässäni on. Kouluun ja opiskeluun, ystäviin, liikuntaan ja harrastuksiin. Eikä siinä mitään, kyllä minä osaan viihtyä ja olla itseksenikin. Olisin vain onnellisempi hänen kanssaan.

 

keskiviikko, 3. tammikuu 2018

Ihojen kemiasta

IMG_4543.jpg

Seksi on kaikesta huolimatta käsittämätöntä. Ensimmäisenä iltapäivänä Toisessa Kaupungissa istuin Jarkon viereen sohvalle olohuoneessa. Jännitys oli kuin paineaalto, joka sattuu korvissa. Jokainen, satunnainen kosketus vihlaisi. Hänen pelkkä läheisyytensä oli täynnä sähköä kuin ukkospilvi. Sitten hän laski kätensä reidelleni ja kumartui suutelemaan, ja nyt oli mahdotonta lopettaa. Melkein revimme osan vaatteista toistemme päältä, ei kaikkia, vaan vain ne jotka kiireessä oli pakko.  Rakastelimme olohuoneen sohvalla, kaamosiltapäivän häipyvässä, sinisessä valossa. Kuulimme, kun Jarkon äiti kolisteli avaimien kanssa ja tuli sisään eteiseen. Pysähdyime hetkeksi, minä vähän säikähtäneenä. Jarkko katsoi minua: "Sillä ei ole mitään väliä, millään muulla ei ole nyt väliä." Sitten jatkoimme, unohdimme, hän laukesi minuun ja minä painoin kättä suulleni, etten huutaisi ääneen. Haalimme rypistyneet vaatteet ylle hikiselle iholle, ja menimme tervehtimään äitiä.    

Eikö siinä ole paljas ja puhdas totuus, kun kaikki turha riisutaan? Ihojen kemia. Miten voisimme heittäytyä seksiin kaikki estot unohtaen, jos ei olisi ehdotonta luottamista? Pitäisikö myös pystyä puhumaan?

Onnistuimme nimittäin viettämään päiviä Toisessa Kaupungissa puhumatta suhteestamme ja tulevaisuudesta mitään. Tämä oli ensimmäinen kertani siellä viime kesän jälkeen. Oli ristiriitaista esiintyä onnellisena ja vasta yhteenpalanneena parina, kun kuitenkin ehkä olemme eroa harkitseva, epävarmuudessa keikkuva pari. (Mutta oli silti ihanaa viettää aikaa Pikkusiskon kanssa; minulla on ollut ikävä häntä. Hän on ollut minulle kuin oma sisko.)

Vuosi vaihtui suudelmalla ja viinisiemauksella. Mitä sekin on ennustavinaan?

keskiviikko, 27. joulukuu 2017

Totuutta ja tehtävää

talvilampi.jpg

Aatonaattona pidimme pikkujouluja Millan, Annan, Susanin ja Sonjan kanssa. Istuimme Millan huoneen lattialla, pyöritimme pulloa ja leikimme totuutta ja tehtävää. "Niina, onks siulla ollut yhden illan juttuja?" kysyi Anna minulta kun valitsin totuuden. "No, kyllä sie tiedät miun juhannusheilan", sanoin hämääntyneenä. Anna hymyili jännästi, tavalla joka jätti tuhat tulkintaa ilmaan. Varmaan hänen elämänsä on villimpää ja hohdokkaampaa kuin minun ikinä. Hän on minulle ainainen mysteeri, vaikka yhä on rakkain ystäväni. Ja sitten kun tytöt kysyivät, vastasin olkiani kohauttaen: "Kai mie oon taas Jarkon kanssa, mutta ei siitä kyllä mitään tuu." Myöhään yöllä menimme tanssimaan, ja tanssimme tähtikirkkaaseen aamuyöhön asti - oi, toinen toistaan kauniimmat ystäväni.

Eilen Janna piti kotonaan glögikutsut, joissa oli koolla kymmenisen lukioaikaista kaveria. Teimme pizzaa ja pelasimme lautapelejä, Pictionaryä ja Aliasta. Oli lämmin, herttainen tunnelma, paljon naurua ja kuulumisten vaihtelua, ja silti jotenkin haikeaa. Kaikki tuntuivat tavallaan niin muuttuneilta ja eteen päin menneiltä, vaikka olivatkin samoja ihmisiä. Vain harvat ovat jääneet Kotikaupunkiin, ja kaikilla on uudet kuviot.

Joululoma on ollut niin rentouttava ja ihana, kuin ikinä olisin voinut toivoa. Täällä on lunta, ja sitä on sadellut jopa lisää. Kävin hiihtämässäkin yhtenä iltapäivänä lumisessa metsässä, nopeasti hiipuvassa sinisessä hämärässä. Iltaisin käymme kävelyillä Annan kanssa, pitkin hiljaisia, valkeita katuja ja tähyämme bingoja kerrostalojen ikkunarivien joulukyntteliköistä, niin kuin joka joulu. Olen nukkunut Kissin kanssa päiväunia pitkinä, hämärinä iltapäivinä ja pitänyt Veljen kanssa öisiä sarja-maratoneja (Stranger Things, Vikings). Lomailua kaikesta - opiskelusta ja arjen ongelmista, ja ennen muuta Jarkosta ja koko siitä sotkusta.