tiistai, 17. huhtikuu 2018

Miesjuttuja

tulppaani.jpg

Minulla on kaksi miesjuttua meneillään. Toinen on kepeä ja herttainen kuin kevään ensimmäinen sitruunaperhonen. Ja toinen on syvä ja raskas kuin lumen alta paljastuva musta maa.

Lomailin vähän aikaa Kotikaupungissa, jossa kävin serkkujeni kanssa klubeilemassa. Yhtenä iltana tanssilattialla yksi tuttu poika lukiosta hymyili minulle erittäin nätisti. Muistan hyvin kyseisen pojan. Hän oli kanssani samoilla matikan ja fysiikan kursseilla ja seurusteli silloin yhden lukiokaverini kanssa.  He olivat sellainen kuvankaunis high school sweethearts -pariskunta. Tyttö oli taiteellinen ja syvällinen ja poika sydäntäsärkevän hurmaava.

Myöhemmin illalla tämä Tomi tuli pöytäämme istumaan ja ehdimme jutella hetkisen, ennen kuin paikalle tuli liuta muita tuttuja lukion matikkapoikia. Keskustelu muuttui yleiseksi. Tomi pyysi minua vielä tanssimaan, ja valomerkin jälkeen jämähdimme juttelemaan, kunnes tarjoilijat hätistelivät meidät ulos. Olimme menossa samaan suuntaan, joten kävelimme yhtä matkaa. Liisanmäen alla Sanna kiihdytti vauhtia, meni edeltä ja jätti meidät kahden. Jäimme seisomaan vastatusten sinisessä kevätyössä, huhtikuun riipaisevassa, kaihoisassa tuoksussa - tuttuina, tuntemattomina.

"Ootsie vielä Jarkon kanssa?", Tomi kysyi varovasti. Ja enhän minä ole. Sitten hän kertoi muistavansa minusta yhden hämmentävän jutun: olin abivuonna törmännyt myöhässä matematiikan tunnille, istunut paikalleni ja kumartunut kirjani ylle niin, että hiukseni olivat peittäneet kasvoni kuin verho. Ja sitten olin itkenyt hiusteni suojassa, minkä hän oli huomannut ja mitä oli huolestuneena seurannut. Neito hädässä oli jäänyt askarruttamaan Tomia. Nämä hänen muistonsa jotenkin sekä hämmästyttivät että kiihdyttivät minua. Kuvittelen aina olevani näkymätön, salaisuus.

Tomi kysyi kohteliaasti, haluaisinko snäppäillä hänen kanssaan. Sitten jatkoimme kumpikin matkaamme. Sanna odotti minua rappusilla istuen. Kävin kyykkyyn hänen viereensä ja huokasin olevani rakastunut. Olinko minä? Totuus on, että minua hymyilyttää muistella sitä lyhyttä kohtaamista. Pitkään aikaan ei ole tuntunut hyvältä ajatella ketään poikaa, mutta Tomia ajattelen yhtäkkiä mielelläni. Ehkä se on merkki haavojen paranemisesta.

 

 

sunnuntai, 8. huhtikuu 2018

Karman laki

tulppaani.jpg

Jätin Tuomaksen rumasti ja julmasti. En selittänyt mitään. Enkä koskaan kertonut hänelle totuutta kaikessa karuudessaan: että aikani pallottelin, kumman pojan kanssa halusin enemmän olla ja että lopulta petin häntä. En ole halunnut aiemmin kirjoittaa tästä, koska minun on vaikea tunnustaa olevani niin huono ihminen, niin kevytmielinen ja epärehellinen. Kun ajattelen Tuomasta ja omaa käytöstäni, hävettää niin suunnattomasti, että tekisi vain mieli sulkea silmät.

Karman laki toki toteutui. Minä jätin Tuomaksen Jarkon takia. Jarkko jätti minut. Ei niin, että tuntisin sovittaneeni mitään omalla kärsimykselläni. Ehkä pikemminkin päin vastoin. 

Niin että yritän yleensä olla ajattelematta Tuomasta. Minusta on kehittynyt aika lahjakas tässä ajatusten pakottamisessa. Viime aikoina olen sitten kuitenkin nähnyt hänestä unia, joihin on sisältynyt vahva tunnelataus. Minun on vaikea tulkita näitä unia, sillä Tuomashan on aina ollut minulle myös eräänlainen symboli, haikea unelma, käsistäni haihtuva haavekuva. Uneksinko siis pojasta vai käsitteestä? Kenties molemmista. On piinallisen selvää, että poltin itse sillat takanani ja tuhosin kaiken, kun jätin hänet. Etten koskaan ansaitse häntä takaisin. Että unet ovat ainut, mikä jäi jäljelle.

Faith is inexorable.

 

perjantai, 6. huhtikuu 2018

Tunnevammainen

koivut.jpg

Minun pitäisi haudata Jarkko. En tiedä, miksi se on näin pirun vaikeaa. En edes usko rakastavanikaan häntä enää. Hän on kuitenkin kokonaan toinen ihminen kuin se hauska, jännittävä poika, johon rakastuin sateisena lokakuun yönä monta vuotta sitten. Se poika on kadonnut menneisyyteen ja on ikuisesti tavoittamattomissa. Sentään ei kukaan voi viedä pois muistojani. Jonkin aikaa me rakastimme toisiamme ilman valheita ja katkeruutta; sen kuvan haluan säilyttää. Mahdollisesti siksi, että se on totta - mahdollisesti siksi, että olisi sietämätöntä uskoa eläneensä vuosia valheessa.

Tällä hetkellä minua huolettaa oma tunnevammaisuuteni. Olen ravannut jonkin verran rafloissa ja siis jutellut monen miehen kanssa. Mutta en pysty kuin laimeasti kiinnostumaan kenestäkään, eikä sydämeni ole ollenkaan mukana. Ehkä en ole vielä valmis tapaamaan ketään uutta. Olen kuin pysähdyksissä. Kertailen jatkuvasti mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia ja käyn koko ajan kuvitteellista dialogia Jarkon kanssa. Voin tunnustaa, että selvästi kieltäydyn ajattelemasta Jarkkoa elävänä olentona, ihmisenä, miehenä. Hän on minulle kimppu tekojaan, abstraktio. Se on helpompaa. Kun hän silloin pari viikkoa sitten soitti, jouduin pariksi päiväksi viiltävän riivauksen valtaan. Kivun, kaipauksen, kiihtymyksen. Mutta se meni ohi, ja ihminen muuttui jälleen abstraktioksi. Niin on lopulta paras.



tiistai, 20. maaliskuu 2018

Exä soittaa ja ihana ystävä kyläilee

AIla.jpg

Pikkusisko, Jarkon sisko, oli luonani viikonloppuna. Pikkusisko on ollut minullekin kuin sisar ja ystävä myös. Vaikka aluksi hän olikin minulle ensisijaisesti poikaystäväni sisko, niin pidin hänestä heti todella paljon. Vähän kerrassaan vuosien mittaan meille on rakentunut kahdenkeskinen suhde, ystävyys. Kun Pikkusisko muutti Toiseen Kaupunkiin, aloimme kirjoitella ja sillä tavalla tutustuimmekin toisiimme aika syvällisesti. Olen saanut seurata, kuinka hassusta ja suloisesta pienestä tytöstä on kasvanut upea, nuori nainen ja suuri persoona.  Olemme päättäneet pitää kiinni ystävyydestämme huolimatta kaikesta, mitä Jarkon ja minun suhteessa on tapahtunut. Ja se on onnistunutkin, kun olemme kumpikin varovaisia ja huomaavaisia. Minä olen luvannut itselleni, etten sano pahaa sanaa Jarkosta Pikkusiskolle, enkä mitään suhdettamme koskevaa, joka haavoittaisi tai loukkaisi hänen tunteitaan. Ja Pikkusisko hoitaa oman tonttinsa yhtä hienotunteisesti. 

Emme ole luonteeltamme ollenkaan samanlaiset, mutta sovimme hyvin yhteen; löydämme yhteisiä säveliä. Pikkusisko on avoin kirja ja täysin teeskentelemätön. Hän on aivan hulvaton ja rohkea, mutta hänessä on myös sydäntäsärkevää herkkyyttä. Nautin hänen seurastaan määrättömästi.

Viikonloppuna kiersimme kaupungilla; minusta on muuten tullut aika hyvä Opiskelukaupungin päänähtävyyksien turistiopas. Eksyimme viehättävään second hand -kauppaan ja ostimme riemukkaassa hulluttelunpuuskassa kumpikin vanhat, rouvamaiset hatut. Pikkusiskon hattu oli vedenvihreä kupu ja omani tummanruskea, toiselle silmälle vinosti laskeutuva pillerihattu. Illalla laitoimme hatut päähän, kävimme elokuvissa ja kiinalaisessa ravintolassa syömässä, ja meillä oli ihan käsittämättömän hauskaa.

Sunnuntai-iltapäivänä hengasimme huoneessani, kun Jarkko soitti minulle. Vastasin puhelimeen vahingossa. Emme ole puhuneet kertaakaan eromme jälkeen. Ja tämä ei ollut ihanteellinen tapa aloittaa, Pikkusiskon läsnäollessa.

("Ja puhua voin, voin puhua sulle.")

Joten kyllä, puhuin Jarkolle: virkoin vilkkaita sanoja, pinnallisia sanoja ja lopetin puhelun läpinäkyväksi tarkoitettuun tekosyyhyn. Sitten yritin salata Pikkusiskolta käsieni vapinaa.   

torstai, 8. maaliskuu 2018

Eittämättä hengissä

IMG_1944.jpg

Nämä viikot ovat olleet yhtä hunger gamea, ja minä olen eittämättä hengissä. En väitä, että olisi ollut helppoa. Aluksi onnittelin itseäni jokaisesta päivästä, jonka selvisin loppuun haluamatta soittaa tai kirjoittaa Jarkolle. Onneksi pystyin purkamaan tunteitani puhumalla. Ja kyllä minä puhuinkin: perheelle, ystäville, randomeille tuntemattomille baarin metelin yli. Kerta kerralta se oli helpompaa ja kerta kerralta tarina, jota kerroin, tuntui kaukaisemmalta ja käsiteltävämmältä.

Viikot ja viikonloput ovat menneet kuin sumussa. Myös humussa. Ystävät ovat pitäneet huolen siitä, ettei minulle ole jäänyt tilaisuuksia surra yksin. Yhden viikonlopun olin Annan luona. Kotikaupungin hiihtolomaviikolla Tiina ja Kati tulivat kyläilemään, ja kiersimme kaikki Opiskelukaupungin mestat. Maria soittaa joka päivä ja kietoo minut huolenpitoonsa kuin lämpimään, villaiseen huopaan. Minua on niin tunnollisesti viety baareihin, klubeille, yökerhoihin, että muistot sekoittuvat päässäni yhdeksi pyörivien diskovalojen, taksijonojen, tanssilattioiden epätoivoiseksi kaaokseksi.

Nyt alan ehkä hiljalleen saada itseäni takaisin; on kuin heräisin valveille pitkästä painajaisunesta. Tänään katsoin häikäisevää aurinkoa ja kirkkaansinistä taivasta yllätyksestä hätkähtäen: viimeksi kun muistan, oli pimeää koko ajan.