torstai, 13. syyskuu 2018

Uskomaton poika. Mutta.

IMG_0533.jpg

Tällä hetkellä elämä on niin tavattoman mutkatonta ja seesteistä, että hämmästyttää. En odottanut mitään hyvää tältä syksyltä, päinvastoin: ajatus opiskelusta ja Opiskelukaupungissa herätti alistunutta ja lamaantunutta epävarmuutta, mielikuvia stressistä ja surusta. Vaikka eihän minulla ole nyt syitä suruun ja masennukseen kuten viime keväällä. 

Viime viikkoina olen ollut mukana monenlaisissa kivoissa pikku tapahtumisissa: koulubileissä, pubi-illoissa, kaverin tupareissa. Olen tapaillut Santeria silloin tällöin. Hän on kyllä uskomattoman hauska poika, mutten oikein tiedä, minkälainen suhde meillä on. Minun elämäni on jotenkin pientä hänen elämäänsä verrattuna. Hän tuntee pyörryttävän monia ihmisiä eli on verkostoitunut, toimii ylioppilaskunnassa ja ainejärjestöissä, suunnittelee koko ajan jotain ja on mukana kaikenlaisissa hohdokkaissa, muodikkaissa aktiviteeteissa. Santeri melkein hengästyttää minua. Hän on kiinnostava, rento, sosiaalisesti lahjakas, fiksu, hauska, täynnä elämää. Hänestä on vaikea keksiä mitään negatiivista sanottavaa. 

Viihdyn hänen kanssaan - kyllä. Seksi on hienoa - kyllä. Olen iloinen, kun hän soittaa - olen todella. Mutta olenko rakastunut? Ehkä en, ehkä en vielä kuitenkaan. Mutta aion antaa Santerille ja tälle suhteelle aikaa ja tilaisuuden ja katsoa, mihin tie vie. 


Tiina mainitsi puhelimessa ohimennen nähneensä Teemua Kotikaupungissa kauppakeskuksessa. En ole ollenkaan enää ajatellut Teemua. Ja toisaalta taas olen, paljonkin. Minua kiinnostaa hillittömästi kuulla hänestä - ja Millasta. Ovatko he yhdessä? Vai onko Milla sittenkin poikaystävänsä kanssa? Jos olen itselleni aivan rehellinen, niin tunnen edelleen jotain, kun ajattelen Teemua. Ihastusta, halua, jotain. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä. 

Ensi viikolla menen käymään Kotikaupungissa - Annakin tulee, ihanaa! Alitajuisesti toivon saavani asiat järjestykseen tai päätepisteeseen siellä. 

 

sunnuntai, 9. syyskuu 2018

Treffejä, ystäviä, sinkkuelämää

IMG_0535.jpg

Maria on läheisimpiä ystäviäni ja kavereistani se, jonka kanssa olen eniten tekemisissä joka päivä. Meitä yhdistää myös samanlainen tausta. Olemme niitä, jotka ovat täällä yliopistossa luokkaretkellä. Kummankaan vanhemmat eivät ole korkeasti koulutettuja. Molempien isällä on alkoholiongelma. Kaikki raha mitä meillä on, on itse ansaittu kesätöissä. Ja kumpikin luimme pääsykokeisiin ihan yksin, ilman että kukaan olisi kustantanut valmennuskursseja. Jos emme näe koulussa, niin soittelemme. Oikeastaan puhumme puhelimessa joka tapauksessa joka päivä, puhumme kaikesta. Kaikesta intiimistä (suhteista, seksistä, vanhemmista, sisaruksista) ja kaikesta triviaalista (mitä söimme lounaaksi, siivoamisesta).

Mutta olen huomannut, että minun sinkkuelämäni jotenkin kismittää Mariaa. Hänellä ja Nikolla on vakiintunut, hyvä ja turvallinen suhde. Siinä missä minä olen kesällä humunnut ympäriinsä, he ovat viettäneet aikaa kahden mökillä. Viime kesänä minun elämäni oli yhtä juhlimista, baareja, diskoja, poikia ja bileitä. Mariaa ärsytti kuunnella jutteluani elämäni tästä puolesta, siltä minusta ainakin tuntui. 

Nyt kun kerroin, että olen tapaillut pari kertaa Santeria, Maria puuskahti: "Sitä mie vähän epäilin." Ja: "Ai, meidänkoululaisen kanssa - siehän tuut hulluksi!" Sitten hän vaihtoi puheenaihetta ja alkoi kertoa siivonneensa ja vieneensä matot ulos tuulettumaan. Olen vähän että, mitä? WTF? Kokeeko ystäväni ehkä jotenkin uhkaksi sen, että minä en ole vakiintuneessa parisuhteessa? 


Kävin eilen Santerin kanssa treffeillä aurinkoisella merenrannalla ja pursiseuralla, ja sitten iltapäivällä tulimme meille. Joimme kahvia, ja ehdotin pienoisena huumorintajutestinä, että katsoisimme Netflixistä Dirk Gently -sarjaa. Santeri läpäisi testin hyvin, nauroimme vedet silmissä, katketaksemme. Myöhemmin illalla rakastelimme uudella sohvallani, ja se oli hellää, hyvää, hauskaa, rehellistä. Tunnen itseni lämpöiseksi ja kissamaisen tyytyväiseksi.

Ehkä tästä alkaa jotain tai ehkä ei. Joka tapauksessa nämä ovat hyviä, valoisia hetkiä, ja minulla on ollut hauskaa.  

maanantai, 3. syyskuu 2018

Taskussa uusi puhelinnumero

IMG_0502.jpg

Aloitin uuden syksyn Opiskelukaupungissa käymällä elokuvissa ja pubikierroksella Marian ja Nikon kanssa. Marian poikaystävä Niko on tuttuni jo lukiosta - hyvä tyyppi, joka on aina innostunut ja välitön. Lisäksi hänellä on aina jotain mielenkiintoista sanottavaa, joten ilta oli rentoa hauskanpitoa ja hyviä keskusteluita. Menimme viimeiseksi yökerhoon, jossa jätin pariskunnan kahden ja liehuin ympäriinsä itsekseni. Tapasin kaksi ahvenanmaalaista sälliä, jotka väittivät tehneensä puolitoista vuotta tutkimusta diskon ja ihmisen vuorovaikutuksesta ja saaneensa tarkoitusta varten vieläpä mittavat stipendit. Mahtoiko olla totta, mutta hyvä tarina kuitenkin. 

Maria ja Niko lähtivät kotiin jo kahden aikoihin, mutta minusta ilta oli vielä liian nuori. Jäin juttelemaan kolmen opiskelukaupunkilaisen pojan seurueeseen. Törmäsin yhteen meidänkoululaiseen poikaan, Santeriin, jonka kanssa olen tanssinut ja jutellut joskus viime vuonna koulun opiskelijabileissä. Kun paikka meni kiinni, Santeri lupasi - hmh... - keittää minulle kahvia asunnossaan lähellä keskustaa. Tuumasin, että mitään hävittäväähän minulla ei ole, joten haimme fillarinini ja pyöräilimme hänen luokseen. Puhuimme ja nauroimme koko loppuyön, joimme sitä kahviakin. Santerin ikkunasta näkyi joki, josta nousi sumua vaaleina usvakiehkuroina. Seitsemän aikaan aloin tehdä lähtöä. Mutta idea kaatui hyvänyönsuukkoon, joka venyi ja venyi ja päättyi siihen, että vaatteeni lentelivät ympäri huonetta.

Yhdeksältä ajoin sitten kotiin häikäisevässä, kylmänsädehtivässä aamuauringossa. Lehmukset joen varrella kantoivat ensimmäisiä kellanoransseja lehtiään. Tunsin olevani rypistynyt, silmiäänsiristelevä menninkäinen kaikessa siinä puhtaassa, kirpeässä valossa, taskussani puhelin, johon oli tallennettu uusi numero. 

maanantai, 20. elokuu 2018

Arvoton kuin Venezuelan bolivar?

IMG_0498.jpg

Kotona tilanne on nyt väkinäisen rauhallinen. Iskän juomisputki on päättynyt samalla, kun lomakin loppui. Hän on hiljainen, ärtynyt ja varmaan häpeissään. Ei paljon puhuta. Eletään eteen päin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sillä, että mitään anteeksipyyntöjä kaipaisinkaan. Kunhan on taas rauha maassa.

Olen yritänyt ymmärtää omia tunteitani liittyen isäni alkoholismiin ja väkivaltaisuuteen. Miksi päällimmäinen tunne on häpeä ja huonommuus? Kun enhän minä ole se, joka juo ja lyö. Olen ihan erillinen yksilö, eikä isäni käytöksen pitäisi minua määritellä. Mutta miksi minua silti hävettää? Miksi minä tunnen olevani täysi nolla ja yhtä arvoton kuin Venezuelan bolivar? Minun on ollut hyvin vaikea puhua kodin tilanteesta kenellekään, edes parhaimmille ystävilleni. Olen pitänyt kulisseja yllä omalta osaltani - enkä ainoastaan suojellakseni perhettä, vaan myös itseäni. Olen varmaan aina kokenut, että isän alkoholismi pitää salata, ettei oma huonommuuteni ja haavoittuvuuteni paljastuisi. Ainoastaan Jarkko tiesi. Hän oli meillä niin paljon, käytännössä asui meillä, joten salaaminen ei mitenkään onnistunut. Ja Jarkko suhtautui asiaan itse asiassa todella luontevasti; hänestä oli minulle valtavasti tukea ja olkapäätä. Nyt minua taas vihlaisee ikävästä - en enää ikävöi sitä suhdetta, mutta joskus kaipaan ihmistä ja menetettyä ystävyyttä.  

Yritän olla kotona mahdollisimman vähän, mutta kesäkin käy jo vähiin. Voin muuttaa takaisin Opiskelukaupunkiin, uuteen asuntooni viikon päästä. Kesätöitä on enää harvakseltaan. Käyn kirjastossa päivisin lukemassa. Koko kesän jatkunut kiihkeä yöelämä alkaa sekin hiipua. Anna matkustelee Itä-Euroopassa isänsä ja vanhemman sisarensa kanssa - ja häntä kaipaan kuin itse elämää, kuin puuttuvaa raajaa. Yksi kerrallaan muutkin kaverit lähtevät omiin opiskelukaupunkeihinsa. Minut valtaa omituinen haikeus: mikä kesä tämä kuitenkin oli, kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Vielä on muutamia samettisia elokuun öitä täällä, satama ja musteensininen Saimaa, pimeys lehmusten alla. Sitten syksy, Opiskelukaupunki, Maria, arki, uudet kuviot siellä.    

 

 

torstai, 16. elokuu 2018

Uusi koti ja uusi alku

IMG_0386.jpg

Minulla on oma, oikea koti Opiskelukaupungissa, niin ihanaa! Äiti tuli kanssani junalla, ja kävimme yhdessä katsomassa tarjolla olleita vuokra-asuntoja. Tätä valittua pikku yksiötä vuokrasi vanha rouva, joka oli niin mukava ja herttainen. Hän kuunteli mie-sie-kieltämme mielellään, jotenkin liikuttuneena ja kertoili, että hänelläkin on karjalaiset juuret, mutta murre oli karissut jo lapsena kiusaamisen takia.  Rouva oli ollut vuosikymmenet töissä paikallisessa tehtaassa, mutta on jo pitkään ollut eläkkeellä. Hän oli asunut siinä yksiössä nuorena yksinhuoltajana ja kasvattanut poikaansa. Minua kiehtoo, että asunnolla on historia ja tarina. Teimme vuokrasopimuksen, ja sitten rouva halusi tarjota meille kahvit vielä kesäisellä torilla, koska hänellä "oli niin hyvä mieli." Niin on minullakin. Asunto ei ole hieno eikä tilava, mutta se tuntuu kodilta. Näen ikkunasta kauas: kolmen kirkon tornit ja kaukaa jopa aavistuksen merestä. Yliopistolle on pidempi matka, mutta pyörällä se ei ole kuitenkaan matka eikä mikään. Tuntuu kuin olisin saanut ihan uuden alun Opiskelijakaupungissa.

Luennot eivät ala vielä kahteen viikkoon, enkä ole vielä muuttanut kokonaan. Viimevuotinen soluni oli kalustettu, joten tarvitsen yhtä ja toista, ruokapöydän nyt ainakin. Voin viedä kotoa omasta huoneestani sängyn ja hyllyn.