maanantai, 21. tammikuu 2019

Kamppailulajeista, pyykkipäivistä ja talven kauneudesta

Vaihtelun vuoksi päivitys kaikesta muusta paitsi suhde- ja tunne-elämäni sotkuista. Koska elämässä on onneksi niin paljon muutakin!

Talvipäivät ovat nyt henkeäsalpaavan ja vaarallisen kauniita. Taivas on viiltävänsininen ja korkea kuin katedraalin holvikatto. Lumi kuorruttaa puiden oksia niin, että kaikki muodot ovat pyöreitä ja pehmeitä. Pakkanen tanssittaa ilmassa säihkyvää, kristallista kimallusta. Siniset hetket saapuvat aamuisin jo hivenen aikaisemmin ja iltapäivisin hetkisen myöhemmin. Seuraan auringonnousun ja -laskun kellonaikoja ja iloitsen jokaisesta minuutista, jolla päivä pitenee. 

Kevätlukukausi on alkanut joululoman jälkeen vauhdikkaasti. Toisena opiskeluvuonna suurin osa perusopinnoista alkaa olla suoritettu ja saan keskittyä pääaineeseeni.

Viihdyn vuokrayksiössäni paljon paremmin kuin viimevuotisessa soluasunnossa. Tämä tuntuu omalta kodilta. Talo on rauhallinen ja hauskasti vanhanaikainen: täällä on pyykkitupa ja jopa mankelihuone. Pyykkituvan saa vuokrata päiväksi kerrallaan, joten opiskelijan budjetilla olen säästellyt pyykkejäni ja varannut sen kerran kuussa. Ja sitten olen pyykännyt koko päivän ja tuntenut eräänlaista autuutta mankeloidessani puhtaan puuvillan tuoksuisia lakanoitani. Ikkunani alla talon eläkeläisherrat kokoontuvat jutustelemaan joka päivä. Talonmiehen nimi on Asser: hän tuli kerran avaamaan lavuaarini hajulukkoa.  Asser on niin pitkä, etten vieläkään ymmärrä, mihin hänen jalkansa mahtuivat, kun hän kyykisteli pienoisessa vessassani.Minulle kuuluu myös kylmäkomero ja kanakoppi, mutta molemmat ovat tyhjillään. Kaikki tavarani mahtuvat huoneeseeni, enkä ole osannut valmistaa mehuja tai säilykkeitä.

Maria houkutteli minut uuteen harrastukseen: korelaiseen kamppailulajin alkeiskurssille. Maria on itse harrastanut aikaisemmin karatea, joten hän on kuin kala vedessä. Minulle laji on täysin vieras ja eksoottinen: meditaatiota, matsausta, liikesarjoja, erikoisia käytössääntöjä kumarruksineen ja taputuksineen. Alkulämmittelyt ovat kuin armeijasta: juostaan ja punnerretaan, kunnes silmissä pimenee. Olen kuitenkin alkanut pitää treeneistä aivan tavattomasti, ja ne ovat tuoneet elämääni uutta sisältöä.

 

tiistai, 15. tammikuu 2019

Pienestä kiinni

IMG_0819.jpg

Perjantaina oli tarkoitus tehdä kirjanpidon ryhmätyötä Miikan ja Marian kanssa ja sen jälkeen ehkä mennä parille. Emme päässeet pitkällekään ja luovutimme puolen kahdeksan maissa. Kävelimme kaupunkiin, jossa tapasimme Tommin kavereineen ja aloitimme pubikierroksen. Baaritiskillä Maria selitti lennokkaaseen tyyliinsä Miikalle, kuinka yhdessä toisessa pubissa törmäämme joka ainoa kerta iskuyrityksiin. Miika ihmetteli naureskellen, mitä tekemistä Marialla edes sellaisessa paikassa on. "No, ei yhtään sen vähempää kuin Niinallakaan", Maria näpäytti nopeasti. "Ai, onks Niina löytänyt sen oikeen?" Miika sanoi hitaasti ja kääntyi katsomaan minua. "Niin, tai sit sen väärän", sanoin pitäen katseeni Budissani. Olin harmissani puheenaiheesta. Olemme flirttailleet Miikan kanssa aina, mutta enenevässä määrin tänä lukuvuonna. Ja tänä iltana olin suunnitellut huvittelevani hänen kanssaan. Miika istui viereeni ja alkoi kysellä seurustelemisestani. Vastailin epämääräisesti ja siihen sävyyn, että juttumme on loppumaisillaan. Se ei ole kaukana totuudesta. Jarkko ja minä olemme viime viikkoina kriiseilleet niin paljon. Miika kertoi minulle omasta tyttöystävästään, jonka kanssa hän on viime syksyn mittaan miettinyt jatkamisen ja jättämisen välillä.

Baarit seurasivat toistaan. Kaikki alkoivat olla jokseenkin humalassa. Jossain vaiheessa Tommin kaverit lähtivät yökerhoon. Me seurasimme lopulta perässä vielä parin pubin kautta. Yökerhossa Miika pyysi minua tanssimaan, painoi käteni sydäntään vasten, ja yhtäkkiä huomasin nojaavani otsaani hänen olkaansa vasten. Kun palasimme Marian ja Tomin luo, olimme molemmat hämillämme. Maria haki katsettani, koska ei selvästi tajunnut käytöstäni. Tuskinpa tajusin itsekään. Hän pyöritteli päätään, mutta kuiskasi olevansa puolellani, mitä sitten päättäisinkin tehdä.

Seuraavien hitaitten alkaessa Miika veti minut syrjään, ja sain mitä olin tilannut. "Niina, mä haluaisin viettää tän yön sun kanssa", hän sanoi. Olisin voinut kallistua kumpaankin suuntaan. Vastaukseni oli pienestä kiinni, pelkästä mielenjohteesta: "Ehkä miekin haluaisin, mutta me seurustellaan molemmat. On mulla ollut yhden illan juttuja, mutta me ollaan kuitenkin kavereita, enkä haluu sotkee asioita pahemmiks, kuin ne jo on." 

Olin kotona neljältä, riisuin stay up -sukkani yksin ja päättelin olevani joka tapauksessa hirveä bitch. Se oli nimittäin niin pienestä kiinni. Olisin voinut pettää Jarkkoa tahallani ja vain koska olen ollut niin vihainen hänelle. Milloin minusta tulikaan näin laskelmoiva ja moraaliton? 

Miika soitti seuraavana päivänä: "Mun oli ihan pakko soittaa, kun me kuitenki nähään joka päivä koulussa ja..." "Kuule, ei tehdä tästä ongelmaa", keskeytin, "Mie uskon, että me molemmat ymmärretään tää juttu ihan oikein." "Alkoholilla oli varmasti osuutta asiaan", Miika sanoi hitaasti, "mutta ei se nyt kaikki siitäkään johtunut."

No - kuittasimme asian loppuunkäsitellyksi ja aloimme nopeasti puhua koulusta. Mutta helpommin sanottu ja niin edelleen: tällä viikolla luennoilla on ollut käsinkosketeltavan selvää, että jokin on muuttunut. Välillämme on kiusallinen lataus, epätietoisuutta ja kieltämättä kiihottuneisuutta.

Mutta ehkä se menee ohi. 

 

keskiviikko, 2. tammikuu 2019

Rakastelumme oli pimeyttä, tiedottomuutta, hulluutta.

003%20%282%29.jpg

Öisin rakastelimme yhä uudestaan ja uudestaan. Seksi oli pimeyttä, tiedottomuutta, hulluutta: kuin syvää humalaa tai unen ja valveen häilyvää rajapintaa. On mahdotonta muistaa noita öitä nyt, yhtä vaikeaa kuin tavoittaa teräviä muistikuvia haihtuvasta unesta. Mieleeni pulpahtelee vain irrallisia, sumeita katkelmia: Nuolimme toistemme kasvoja pitkin, märin lipaisuin. Lakanat kiertymässä ja ryttääntymässä ympärilleni. Miten hiestä kostuneet hiukseni läpsähtelivät hänen reisiinsä kuin piiska, kun vavahtelin hänen päällään.   

Purimme seksiin kaikki kipeät tunteet, joista emme pystyneet päivisin puhumaan.  

Suhteessamme oli nimittäin jälleen vanha, tuttu dynamiikkansa. Päivät ja yöt olivat erikseen. Yöt olivat kyllä hurmioituneita, huumaavia. Mutta päivisin minä olin säikky ja arvaamattoman vihamielinen - kuin jokin varuillaan oleva villieläin. Jarkko puolestaan oli viileän etäinen ja ivallinen, henkisesti tavoittamattomissa. Katsoimme toisiimme kaivaten ja peläten - kuin välissämme olisi ollut panssarilasia, jota ei voi lävistää. 

Ja mitä siihen kihlautumiseen tulee: emme menneet kihloihin uutena vuotena vanhassa kaupungissa niin kuin vielä syksyllä suunnittelimme. Emmekä puhuneet asiasta mitään. 

lauantai, 15. joulukuu 2018

Suhde kuin vuoristorata

IMG_0762.jpg

Miten tässä taas kävi näin? Olen niin epäuskoinen, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Vaikka ihan itsehän minä olen tieni valinnut: tuntien itseni ja tuntien Jarkon. 

Jarkko ja minä riitelimme viime viikonloppuna niin katkerasti, että olen vieläkin uupunut ja turta. Kaikista vaikeista puheista ja monista kipeistä sanoista huolimatta mikään ei selvinnyt. Saatoimme kumpikin puhua, mutta emme aidosti keskustelleet yhdessä. Emme niin, että ajatuksemme olisivat kohdanneet. Jäi kauhea olo, että jotain on kohtalokkaan pielessä. Enkä tiedä, mikä. 

Jarkko oli kuin kivisen seinän takana. En tavoittanut häntä lainkaan enkä ymmärtänyt hänen tunnetilaansa. Näin ja aistin, että häntä ahdisti. Mutta hän ei kertonut, mikä oli syynä. Oletin tietysti, että minä. Itse itkin ja raivosin, anelin ja kyselin. Jarkko tuntui katselevan minua kuin kymmenien kilometrien päästä, kuin olisin ollut hänelle vieras ja yhdentekevä. 

Traumani edellisestä erostamme ovat aivan liian pinnassa, aivan liian tuoreita. Luulin kuluneina kuukausina menneeni eteen päin elämässäni ja kasvaneeni, vahvistuneeni. Mutta pienikin vihjaus siitä, että Jarkko ei haluaisikaan minua, vei minut sekunnissa kuilun partaalle. Olen liian herkkä ja ylireagoin massiivisesti. Se on minun puutteeni, jota olen jo pyytänyt anteeksi.

Mutta mikä Jarkkoa vaivaa? Saanko koskaan tietää? 

Suunnittelimme kihloihin menemistä vain muutama viikko sitten. Ja nyt mietin, että olemmeko jo eron partaalla. Uskomatonta. Suhteemme on kuin vuoristorata. Rakastan huippuja, mutta nämä pudotukset on vaikea kestää. 

torstai, 13. joulukuu 2018

Lähdön läheisyydestä he turvaa saa

IMG_0259.jpg

Juna lähti yhdeltä. Asemalla seisoimme sylikkäin, ja minä puhuin poski hänen karheaa villakangastakkiaan vasten: "En halunnu, että tästä tulis tällasta. En haluu tuhlata aikaa riitelemiseen ja että myö kuljetaan onnemme ohi." "Ei kai sitä kukaan haluu", Jarkko vastasi. "Välität sie miusta?" "Mitä?" "Välitätkö sinä minusta?" toistin. "Mitä sinä luulisit?" hän sanoi ja käänsi kasvoni ylöspäin, "mutta ei se aina oo välittämisestä kiinni." Itku kouri rintaani: "Mistä se sit on kiinni? Mistä se on kiinni?"

"Tää juna lähtee nyt", Jarkko sanoi, "meillä ei oo aikaa jutella." Minä vain itkin voimattomasti. "Älä nyt itke, älä itke, Niina", Jarkko lohdutteli minua kuin pientä lasta, "minä haluun olla sun kanssa, enkä minkään itkutytön kanssa. Lupaa mulle, ettet enää itke." Nyökytin päätäni kykenemättä puhumaan, valehtelin. 

"Soitellaan", Jarkko sanoi ja astui sisään junavaunuun. Käännyin ja otin pari askelta, pysähdyin. Ihmiset vilkuilivat minua ja vedin hupun päähäni, vääristyneiden kasvojeni ja kyynelteni peitoksi. Juna lähti. Kävelin kotiin ja itkin koko matkan. Kun pääsin sisään, käperryin lattialle ja itkin ääneen, sitten hiljaa. Lopulta kyyneleet loppuivat, ja makasin vain siinä maassa talvitakkeineni, kenkineni, tyhjää tuijottaen. 

Minua pelottaa.