torstai, 8. marraskuu 2018

Yhteinen yö

IMG_0730.jpg

Sanaton päätös yhteisestä yöstä oli tehty jo, kun suutelimme ensimmäisen kerran. Mutta silti jännitti niin, että sydän nousi kurkkuun, kun levitimme vuodesohvan ja petasimme. Tuntui mahdottomalta riisuutua Jarkon nähden, joten livahdin vessaan vaihtamaan yöpaidan ja pesemään hampaat ja kasvot. Avasin lettini. Seisoin pitkään paikoillani, hengittelin syvään ja katsoin itseäni silmiin peilistä. Lopulta tulin ulos ja kävelin hänen luokseen kuin ujo neitsytmorsian. 

Jarkko koski olkapäätäni, silitti tukkaani päälaelta pitkälle selkään. "Sinä oot niin kaunis, niin seksikäs", hän sanoi hiljaa. Olin niin pois tolaltani, etten pystynyt vieläkään katsomaan Jarkkoa, vaan räpyttelin ripsiäni poskillani. Jarkko tarttui varoen leukaani ja kohotti kasvojani. Avasin silmäni, nostin katseeni hänen silmiinsä ja upposin niihin. Hänen silmissään oli yhtä aikaa surua ja hymyä, intohimoa ja epävarmuutta. Minun silmissäni paistoi paljaana ja hurjana rakkaus, jonka olemassaolon olin yrittänyt kieltää yhdeksän kuukautta - itsepintaisesti ja turhaan. Kun hän veti minut syliinsä, me vajosimme hengästyneisiin suudelmiin kuin pyörteeseen, kuin kuohuvaan koskeen. Hän riisui minut, ja minä hänet. Hän nousi päälleni ja tuli sisääni. Halusin häntä niin silmittömästi, niin sokeasti. Ja me rakastelimme, rakastelimme ja räjähdimme orgasmiin nopeasti, rajusti, jumalaisesti. 

Myöhemmin makasimme vierekkäin kyljittäin. Katselimme onnea ja rakkautta toistemme silmissä ja tunsimme häikäistynyttä ihmetystä. 

 

 

 

 

keskiviikko, 31. lokakuu 2018

Riita ja sovinto

IMG_4547.jpg

"Ne olivat joka tapauksessa tosi hyödyllisiä kuukausia", Jarkko sanoi ruokapöydässä tarkoittaen aikaa, jonka olimme olleet erossa. Suuhuni matkalla ollut haarukka vavahti, pysähtyi ja laskeutui. Ja siinä silmänräpäyksessä illan hauraan, sädehtivän onnellinen tunnelma särkyi. Tuijotin lautastani äkkiä ruokahaluni menettäneenä, ja viime vuoden tuskalliset ja kipeät muistot tulvivat mieleeni. "Sie oot ettinyt ittees kymmenen kuukautta. Mutta miulle se aika on ollut yhtä survival gamea", sanoin kireästi ja synkkenin. "Mie en tiedä, pääsenkö siitä kaikesta ikinä yli. Enkä tiedä, mitä tästä voi tulla", jatkoin.

Jarkko nousi ja käveli ikkunan ääreen. "Tiietkö, tämä maisema ei näytä enää yhtään kiinnostavalta", hän sanoi ahdistuneena, "Se näyttää vain rumalta. Ja ankealta." "No, mitä sie odotit? Luulet sie, että sie voit vaan kävellä takaisin ilman, että mikään olis muuttunut?" kysyin vihaisena. "Se osui", hän vastasi ja jatkoi: "Senkö takia sinä kutsuitkin minut tänne, että toivoit voivas huomata, ettet enää tunne mitään? Miksi sinä sitten äsken lähdit mukaan, hymyilit mulle ja suutelit mua?" 

Olimme molemmat melkein kyynelissä. En olisi tahtonut riidellä enkä syytellä - enkä halunnut olla katkera. Mutta pakkohan meidän oli puhua. Emme voineet vain jatkaa ikään kuin niitä erossaolon kuukausia ei olisikaan ollut. Hipaisin varovasti hänen käsivarttaan ja kuiskasin: "Et sinä olis täällä, jos minä en rakastais siuta." Jarkko kietoi kätensä ympärilleni, ja seisoimme pitkään niin, vain hiljaa toisistamme kiinni pitäen. Hengitimme toistemme tuoksua ja toistemme surua, kunnes viimein rauhoituimme.

Kunnes pystyimme puhumaan menneisyydestä rauhallisesti ja sovinnollisesti.  

maanantai, 29. lokakuu 2018

"Luulin, että voisin olla koskematta sinuun."

Iltapäivällä keittiössä Jarkko suutelee minua ensimmäisen kerran: tarttuu käteeni hymyillen pientä hymyä ja vetää minut luokseen. Uppoan hänen syliinsä, hänen sydämensä takoo poskeani vasten, hengitän hänen tuoksuaan ja minua huimaa. Hitaasti ja tunnustellen hänen suunsa laskeutuu huulilleni, ja suudelma on ensin varovainen ja hellä. Mutta kiihotumme ja kuumennumme molemmat, kun maistamme toisemme. Suudelma syvenee, ja pian katoamme siihen kuin yön silkkiseen pimeyteen. Halu vihloo syvällä lantiossani kuin terävä, polttava survaisu. Irtoamme lopulta syleilystä säikähtäneinä, sydän rajusti hakaten ja kädet täristen.  "Minä luulin, että voisin olla koskematta sinuun edes ensimmäisenä iltana", Jarkko kuiskaa käheästi ja tukahtuneesti hiuksiini. Enkä minä pysty vastaamaan, koska olen kuin päihdyksissä pinnalle kohoavista tunteistani. Kätken kasvoni painautumalla hänen rintaansa vasten ja ajattelen sekavasti: "Miten niin? Totta kai sinä kosket minuun, totta kai sinun pitää koskea minuun." 

perjantai, 26. lokakuu 2018

Juna lähestyy ja minua pelottaa

kissankelloja.jpg

Jarkon juna lähestyy kilometri kilometriltä, minuutti minuutilta. En tiedä, miten ikinä voin selvitä tästä päivästä. 

Jos voisimme tavata kevyesti suhtautuen, ilman odotuksia, ilman sitoumuksia. Tavata vain: jutella ja pitää hauskaa. Mutta pakostakin otan tämän vakavasti. 

Tämä on erilaista kuin uuden suhteen aloittaminen: vaikeampaa, merkityksellisempää. Kaikki nämä minun flirttisuhteeni viime aikoina ovat vaatineet minulta niin vähän: hellyyden palasia, joitakin jaettuja ajatuksia. Jarkko on eri juttu, ja hänen kanssaan se tulee menemään aivan toisin. Hän pyyhkäisee ylitseni kuin myrskytuuli, vie sieluni mennessään ja ottaa minusta kaiken irti. 

Ylenpalttiset tunteet pelottavat minua. Antautuminen pelottaa. Haluan suojata itseni, mutta hänen kohdallaan en pysty siihen. 

keskiviikko, 24. lokakuu 2018

Salaisuuteni

niittyleinikki.jpg

Minulla on salaisuus. Se kuplii sisälläni, kun puhun Marian kanssa puhelimessa. Se kihelmöi sormenpäissäni, kun en päivitä blogiani päiviin. Se on yksityinen, vaalittu salaisuuteni, joka on käynyt sitä kalliimmaksi, mitä pitempään siitä olen vaiennut. Hyvä on: olen ollut yhteydessä Jarkkoon. 

Jäin pyörittelemään mielessäni Jarkon kirjettä ja hänen sanojaan. Muistelin viime vuotta ja aikaisempia. Päivä päivältä aloin ajatella yhä ristiriitaisemmin, kunnes en enää tiennyt mistään mitään. Minusta tuntui, että kierrän vain kehää ajatusteni kanssa. Lopulta päätin kirjoittaa ja ehdottaa keskustelua. Hän soitti minulle toissapäivänä Toisesta Kaupungista ja eilen maalta. Eilen puhuimme puoli kahdeksasta puoleen neljään, kahdeksan tuntia. Miten monta väärinkäsitystä tässä matkan varrella onkaan ollut. Niin kuin se viime toukokuinen tapauskin. 

Hän tulee Opiskelukaupunkiin viikonloppuna. Jotta voimme puhua lisää.

Minusta tuntuu ujolta, hauraalta, epävarmalta ja toiveikkaalta. On kuin sydämessäni olisi pieni lamppu täynnä tähtien hiljaista valoa. En minä mitään odota enkä vaadi. Olen tyytyväinen, jos saamme selvitettyä epäselvät asiat ja solmittua auki jääneet langanpätkät. Olen kiitollinen, että olen pääsemässä yli katkeruudesta.