maanantai, 5. elokuu 2019

Piilosilla pelon kanssa

IMG_1348.jpg

Selailin kevään ja alkukesän päivityksiäni: raakoja, kevytmielisiä, murheellisia tarinanpätkiä. Kun tänään avasin läppärin ja katsoin tyhjää ruutua, ehkä unelmoinkin avaavani samalla uuden elämän, uudenlaisen elämän: tyynemmän, vakaamman ja puhtaamman. On vaikea myöntää haluavansa muutosta. Tai ehkä sitäkin pelottavampaa on huomata jo muuttuneensa. 

Halusin ennen vapautta, kehittymistä, sivistystä, menestystä, vieraita maita, jännittäviä ihmissuhteita. Parin viime vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaista, mikä on pakottanut ottamaan askelen taakse ja kysymään: "Mitä haluan? Mikä on tärkeää?"

Ensimmäinen ja suurin ongelmani on isäni. Hänen alkoholisminsa on viime vuosina pahentunut ja pahentunut ja riistäytynyt käsistä. Isän persoonallisuus on niin vääristynyt, ettei häntä tunne enää samaksi ihmiseksi. Hänen ainaiset valheensa ja kieroilunsa... Kun hän sanoo jotain, pitää heti miettiä, mitä tässä on takana, mitä hän yrittää sanoillaan salata ja peittää. 

Viimevuotisen pahoinpitelyn olin jo antanut anteeksi, mutta tästä kesästä muodostui sellainen helvetti, ettei se ikinä voi unohtua. Olimme varpaisillamme koko ajan, piilosilla pelon kanssa. Olisiko kesällä ollut yhtäkään päivää ilman sydänalassa painavaa kauhua ja epävarmuutta? Kesätöitten jälkeen iltaisin elin vapaaehtoisena vankina huoneessani, ovi lukossa, varuillani ja kuulolla, jos joku huutaisi apua. Viikonloput olivat epätoivoisia pakomatkoja; pois oli pakko päästä, minne tahansa. 

Kun isän kesäloma loppui, elämä kotona palasi uomiinsa. Myöhemmin ei koskaan kuulunut anteeksipyyntöjä, ei tietenkään. Isän sairaassa mielessä me muut perheenjäsenet olimme syyllisiä riitoihin, eikä hän itse ole tehnyt mitään väärää.

Minulla oli hyvä lapsuus, onnellinen ja perusturvallinen. Nyt siitä ei ole enää oikein mitään jäljellä. Ennen oli niin paljon rakkautta ja iloa, ja nyt koko perhe on sairas ja valmis tuhoon. Sydämessäni on sammunut jotain lopullisesti. 

Jarkko sanoi viileän analyyttiseen tapaansa, ettei isä lopeta ennen kuin hänelle tulee seinä vastaan, työpaikan menetys tai avioero. Että nyt hän valuu hitaasti alaspäin ja mitä alempana hän on, sitä helpompi on ottaa seuraava askel. En haluaisi uskoa sitä, mutta ehkä siinä on valitettava, väistämätön, kylmänsurullinen totuus. Pullojen piilottelu, juominen ensin lomalla, sitten viikonloppuisin, iltaisin ja lopulta töissä, viha, väkivalta - en uskalla kuvitella, mitä seuraavaksi. 

 

lauantai, 13. heinäkuu 2019

Kukaan ei puhu ääneen. Kukaan ei naura.

IMG_1107.jpg

Olen ollut kauhean yksin. Olen ollut niin omissa oloissani, etten ihmettelisi, vaikka olisin muuttunut näkymättömäksi. Viihdyn töissä. Minua ei haittaa jäädä vähän työajan ylitse. Ainakaan ei tarvitse olla täällä. 

Isä on ollut lomalla kolme viikkoa ja juonut juomistaan. Hän juo ja sammuu, herää ja juo lisää ja sammuu taas. Elämme pelossa koko ajan. Ei voi arvata, mitä hän seuraavaksi tekee: paiskaako puhelimen seinään, lähteekö yöksi omille teilleen, raivoaako. Joka kerran kun hän nousee ylös, sydämeni alkaa hakata. Jos hän vain makaa yläkerrassa ja örisee juopuneen kuorsaustaan, pelon paikalle vaihtuu vihainen turhaantuminen. Tämä on helvettiä. Normaalia elämää ei ole. Kukaan ei puhu ääneen. Kukaan ei naura. 

Sanoin äidille, että harkitsen muuttamista, etten jaksa pelätä ja jännittää. Hän alkoi itkeä. Sitten tajusin, että en minä kuitenkaan pysty mihinkään pakenemaan, en ikinä. En pysty lopettamaan tätä, muuttamaan mitään. Isä ei lakkaa olemasta olemassa, vaikka minä lähtisinkin.

Minä kannan tätä ikuisesti mukanani, vaikka menisin minne. 

tiistai, 18. kesäkuu 2019

Ei sanota sitä seurusteluksi

IMG_1244.jpg

Pyöräilen aamuisin kesätöihin paikallisen tehtaan toimistolle noin seitsemän kilometrin matkan. Teen vientisihteerin töitä, eli käytännössä laskutan. Työ on mukavaa ja mielenkiintoistakin. Toimisto on valoisa ja avara. Työkaverit ovat ystävällisiä. Muitakin kesätyöntekijöitä on samassa toimistossa: pian valmistuva tradenomi, joka on töissä kolmatta kesää, saksalainen vaihto-opiskelija ja lukiokaverini isosisko Kotikaupungin yliopistosta. Kesätyöntekijöistä on pidetty hyvää huolta: meillä oli yhteinen perehdytyspäivä, johon sisältyi tehdaskierros. Yhtenä iltana meidät vietiin illalla syömään, saunomaan ja pelailemaan leikkimielisiä pihapelejä. Tulin tikkakilpailussa kolmanneksi ja sain palkinnoksi Teema-mukin tehtaan logolla. 

Muuten kesä Kotikaupungissa on alkanut hiljaisesti, unisesti. Anna ei ole tullut vanhempiensa luo. Tiinakin on töissä, samoin Maria. En voi olla tuntematta haikeutta, kun muistelen viime kesää: niitä vapaita, huolettomia öitä ja pitkiä, kuumia rantapäiviä. En voi kuitenkaan palata - enkä paeta - menneisyyteen.

Olen soitellut Jarkon kanssa. En halua antaa sille jutulle mitään nimeä. Ei sanota sitä ainakaan seurusteluksi. Jarkko tuntuu olevan niin eksyksissä, niin kadoksissa itsensä kanssa. En minä oikeasti häntä vihaa, pysty vihaamaan. Keväällä hän erosi minusta sen toisen tytön takia ja oli hetken täynnä onnellisia suunnitelmia. He muuttivat yhteen ja suunnittelivat hankkivansa yhdessä koiran. Ja sitten muutamaa viikkoa myöhemmin hän olisi halunnut palata kanssani yhteen. Minä en halunnut, enkä halua nytkään. Rakastan häntä silti ja tulen varmaan aina rakastamaankin. 

 

 

lauantai, 15. kesäkuu 2019

Etkö sinä näe, että vihaan sinua

IMG_1142.jpg

En ole pitkään aikaan kysynyt itseltäni, mitä tahdon elämälläni tehdä. En ole pitkään aikaan ajatellut. Siirryn tilanteesta toseen kuin olisin vain tarkkailija, irrallaan kaikesta. Elämäni on kuin jonkun toisen elämää. Itse olen kaukana päämääristä ja suurista tunteista. Harhailen. Olen ollut niin surullinen ja suruton, että olen jopa soitellut Jarkolle. Ja viikko sitten kävin hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa. Vain huvikseni. Kokeillakseni. 

Älköön kukaan kysykö, mitä hänestä vielä kuvittelin saavani. En minä tiedä. Ehkä rakastan häntä. Ainakin vihaan häntä. Vai onko hän enää muukalainen? Muukalaiselta hän alkuun tuntuikin, ja varmaan minäkin hänestä. Oli vaikea olla, vaikea valita sanojaan - tuntui kuin kevätjäillä kävelemistä, kun joka askeleen alla rasahtelee. 

Ilo ja keveys puuttuivat, ja ajatukset tieltään pyyhkivä kiihko. Kun minun olisi pitänyt olla pelkkää ihoa, olin pelkkää sydäntä: vihaista, synkkää, surullista sydäntä. Enkä oikeastaan halua tuntea mitään. En uskalla. Olen niin väsynyt raskaisiin ihmissuhteisiini, että mieluummin pakenen vaikka tähän kevyeen, tarkoituksettomaan olemattomuuteen. Rakastellessamme katsoin häntä silmiin tiiviisti ja ajattelin: "Etkö sinä edes näe, että vihaan sinua? Etkö sinä tunne, etten välitä sinusta yhtään?" 

Kun Jarkko saattoi minut asemalle, olin lohduton; täynnä valumattomia kyyneleitä, sanomattomia sanoja. "Kyllähän sie tiiet, että mie rakastan siuta", sanoin vastahakoisesti, haluamatta tunnustaa sitä hänelle, itselleni, kenellekään. Itku tulvahti samalla, kouristuksena, hyökynä. Upposin hänen syliinsä ja hän vastasi: "Tiedän. En minä oo koskaan ketään muuta rakastanut kuin sua."

torstai, 30. toukokuu 2019

Ainoa lupaus

Leijumme kevytmielisyydessämme

saippuakuplankeveinä,

saippuakuplankeveinä.

Suutelet iloisesti silmäkulmaani.

Kutsut minua Unohdukseksi 

ja minä sinua Vapaudeksi. 

Meitä naurattaa: 

hullut ne valoja vannovat 

ja pelkurit rakentavat rakkaudestaan vankilan.

 

Saippuakuplankeveinä leijumme

kevytmielisyydessämme

varoen, varoen rikkomasta

ainoaa tekemäämme lupausta,

lupauksista haurainta ja silti kovinta.

 

Olla tuntematta. Olla rakastamatta.

88549BA3-CBE4-4E84-A97C-AA21C37E9265.jpg