Elämä on niin hauraan, särkyvän onnellista, etten taikauskoisesti uskaltaisi edes kirjoittaa siitä. Pelkään, että onneni voisi rikkoutua sirpaleiksi yhtä helposti kuin kauniit, läpikuultavat, lasiset jääpuikot rannalla rikkoutuvat askelen alla.

Jarkko on muuttanut Toiseen kaupunkiin - ja tänne. Hän anoi ja sain siirron armeijaan kotikaupunkiin. Iltalomilla hän pyöräilee äidiltäni lainatulla polkupyörällä halki jäisen kaupungin. Minä kävelen vastaan, lettini huurtuu pakkasessa valkoiseksi kuin Daenyrysin hopeahiukset. Tapaamme puolivälissä matkaa kultaisten katulamppujen alla ja lämmittelemme hetken toistemme sylissä. Viereisen puiston kuuset ovat hämärässä suunnattomia raskaine lumisine oksineen, kuin suoraan Rudolf Koivun satukirjojen sivuilta. Silmäripsenikin ovat huurusta valkoiset, ja hänen poskensa poskeani vasten on jäätävän kylmä. Ensin emme edes sano juuri mitään. Hymyilemme vain ja katsomme tosiamme silmiin. Hänen hymynsä säkenöi hänen silmissään kuin tähtisade, ja tunnen itseni kauniiksi, erityiseksi, autuaaksi.

Myöhään illalla, aina hieman liian myöhään, Jarkko suutelee minua eteisessä, tuulikaapissa, ovenraossa - ja lähtee polkemaan täyttä vauhtia, ettei myöhästyisi. Minä jään seisomaan ikkunaan, joka hohkaa kylmyyttä. Hymyilen itsekseni, suljen silmäni, kuuntelen onnellisuuttani - niin vierasta tunnetta, niin hellästi vaalittavaa, niin kaunista ja katoavaista.