Ystävystyin veljeni kanssa viisi vuotta sitten. Olimme myyneet asuntomme ja uusi oli vielä kesken, joten jouduimme muuttamaan väliaikaisesti toiselle puolelle kaupunkia vanhan puutalon yläkertaan. Molempien kaverit olivat kaukana, ja meidän oli pakko olla toistemme seurana. Junarata kulki talomme takana pienen metsikön halki, ja vietimme radan varressa useita verkkaisia iltapäiviä. Joskus kävelimme Mummon ja Ukin luo, jotka asuivat lähellä. Matkan varrella oli puro, johon pysähdyimme heittelemään keppiveneitä. Kerran näimme junan yliajaman kissan raiteilla.
Siihen asti veli oli ollut tietysti rakas sinänsä, mutta pikkusisaruksena myös kilpakumppani, jonka kanssa suhde oli jännitteinen. Mutta sen kevään jälkeen näimme toisemme uudella tavalla ja meistä tuli läheisiä ystäviä. Veli on minua fiksumpi, mikä ei näy niinkään koulumenestyksessä. Mutta hän voittaa minut kaikissa älypeleissä, tietää kaiken tietokoneista, ymmärtää englantia ikäisekseen käsittämättömän hyvin ja on sosiaalisesti taitavampi. Hänellä on aivan hirttämätön, terävä huumorintaju ja olemme hetkittäin niin samalla aaltopituudella, että katse riittää kertomaan kaiken ilman sanaakaan.
Veli pärjää varmasti maailmassa, mutta olen silti joskus huolissani. Isän alkoholiongelma alkoi pahentua kaksi vuotta sitten, niihin aikoihin kun Ukki joutui sairaalaan ja kuoli. Veli oli silloin vasta kymmenen. Minä olin jo neljätoista - lapsi tietysti itsekin, mutta oli minulla enemmän työkaluja käsitellä sitä asiaa. Joskus mietin, että muistaako veli, minkälaista oli ennen ja onko hänellä ollut lapsuuden turvaa ollenkaan.
Kommentit