Olen tauotta liikkeessä; elän hetkessä nämä kuumeiset, ohikiitävät kesäpäivät. Tanssimme Tiinan ja Annan kanssa yöt läpeensä, väliin vierailen ystävien luona toisissa kaupungeissa. Vietin vuokramökillämme muutamia rauhan täyteisiä, levollisia päiviä. Kesätyökin on tänä vuonna satunnaista eikä sido minua paikalleen.

Jarkon kanssa olen viettänyt yhden viikon juhannnuksen tietämillä, emmekä juuri edes soittele. Välillämme on outo vaiettujen ajatusten hiljaisuus. Olemme yhdessä, mutta emme kuitenkaan ole. Minua pelottaa antautua hänen armoilleen, ja välttelen sitä parhaani mukaan. Annan itsestäni vain pieniä, vilpillisiä palasia. Jokainen omistamisyritys hänen puoleltaan on ajaa minut järjiltäni. Olen alituisesti varuillani ja valmiina pakoon tai vastaiskuun. En halua laskea mitään sen pojan varaan, koska en luota häneen. Ennen luotin häneen enemmän kuin itäiseen auringonnousuun, ja nyt tämä epävarmuus satuttaa syvältä.

Tämä kaikki ei tarkoita, että rakastaisin häntä yhtään vähemmän. Ei. Ennen otin hänet enemmän annettuna, melkein itsestäänselvyytenä. Nyt ymmärrys siitä, että voin menettää hänet milloin hyvänsä, tekee minut tuskaisen tietoiseksi kirotusta rakkaudestani. Jokainen hengenveto sattuu. Hän on kaikki. Tunnen itseni loputtoman yksinäiseksi, kun olen kadottanut luottamukseni ja yhteyteni häneen. Kaikki tämä - juhliminen, ontto hauskanpito - kaikki tämä on tyhjyydessään merkityksetöntä. Ikävöin Jarkkoa, turvaa, minua ja häntä, meitä, hänen kätensä lämpöä ihollani, omaa päätäni hänen rintaansa vasten. Enemmän kuin mitään muuta haluan ojentaa käteni, haluan ottaa askelen, antautua. Haluan mennä hänen eteensä ja sanoa: "Minä olen tässä nyt, minä olen sinun." Mutta en millään pysty voittamaan pelkoani ja epäuskoani, en vaikka onneni on siitä kiinni.

Rakkaus on alkanut merkitä minulle heikkoutta. Kun rakastan, olen vaarassa joutua satutetuksi. Olen turvassa vasta, kun kukaan ei sido tunteitani tarpeeksi voidakseen loukata ja raastaa rikki.