IMG_3185.jpg

Ripustin oveeni Tulenkantajien ohjelmanjulistuksen, vaikka en ole edes samaa mieltä. Itse asiassa en ole samaa mieltä kenenkään - edes itseni - kanssa tätä nykyä. Tuntuu kuin olisin vastapuolella kaikkia ja kaikkea, epäsovussa, eripurassa. Enkä jaksa tehdä sovintoja. Ainut, mitä kestän, on oman huoneeni rikkumaton rauha. Pystyn hengittämään vain yksin. Jarkon luona minua repii rauhattomuus ja kärsimättömyys. Koulussa on vielä pahempaa. Kokeet menevät poskelleen. Kaikki pyörii kevään kirjoitusten ympärillä, kaikki paitsi minä - minua ei vain kiinnosta. Ihmissuhteet repsottavat. Olen käynyt Anun kanssa muutamia kertoja Unionissa ja Giglinissä tanssimassa ja unohtamassa kaiken. Tiinasta en ole kuullut mitään. Vanhempia ja Veljeä tuskin näen. Jotta elämässä olisi vielä tragikomiikkaa, niin pari koulukaveria pitää siitä huolen vilkuilemalla minua kostein koiranpennun silmin. Se saa minut suunnilleen haluamaan kirkua, että ettekö te nyt tajua, ettei minussa ole mitään ihastumisen arvoista, ettei minulla ole mitään annettavaa.

Ja Jarkko taas - se on monimutkaista. Koko tämä yhdessä asuminen oli ehkä liian aikaista. Tai liian myöhäistä. Etukäteen minulla oli tästä joku harhaisen romanttinen haavekuva. Mutta todellisuushan on arkea, niin kuin kuka tahansa aikuinen olisi varmaan osannut minulle kertoa. Arkea, tiskivuoroja, kaupassa käymistä, television katsomista. Seksi on toki vapaampaa kuin koskaan aikaisemmin, koska kukaan ei voi kävellä kesken kaiken sisään eikä tarvitse yrittää olla hiljaa. Se puoli toimii, mutta joskus tuntuu, että sekö vain. Jarkko kyllä vaistoaa pahan oloni, mutta en osaa selittää hänelle. En osaa sanoittaa kasvavaa ahdistuksen tunnettani. Jos yritän, hän ei ymmärrä tai halua ymmärtää abstraktioitani. ("Se johtuu kuukautisista.")

Ehkä eniten haluaisin... vain kadota.