IMG_4580.jpg

Tuomas kumartuu minua kohti pöydän yli ja puhuu suoraan korvaani voittaakseen musiikin pauhinan: "Mitä sie oisit sanonu, jos joku ois kaheksannella luokalla kertonu siulle, et yhtenä päivänä sie oot Opiskelukaupungissa opiskelemassa ja myö ollaan yhessä?" Nojaudun taakse silmät hänen silmissään, tuskin kestäen hänen ilmettään. Hetken muistan taas sitä viisitoistavuotiasta tyttöä ja ylitseni pyyhkii toteutunut unelma koko murskaavalla voimallaan. Minä tosiaan olen Opiskelukaupungissa ja juuri Tuomas istuu minua vastapäätä ja puristaa käsiäni. "Mie oisin varmaan sanonu, et sittenhän kaikki menee, niin kuin pitääkin", sanon hänelle. Tämä on hieman liian kepeästi sanottu, koska todellisuudessa olisin itkenyt, nauranut, pyörtynyt, pakahtunut. Enkä nytkään löydä oikeita sanoja. Hymyilemme toisillemme puhtaasta onnesta säteillen.

Minua melkein pelottaa tämä onni. Pelkään jumalten kateutta kuolevaisia kohtaan. Pelkään myrskyä, jonka on seurattava tätä tyventä. Mutta oikeastaan - nyt kun olen saanut kaiken mitä ikinä halusin, saanut tämän - ehkä on samantekevää mitä tuleman pitää.