IMG_4544.jpg

Elokuussa elämä mahtui kahteen autoon. Ensimmäisessä autossa kanssani oli autokoulun opettaja, lempeä ja levollinen autoilija-filosofi, jota mikään ei saanut menettämään hermojaan. Siinä autossa en ollut tyyni ja tyylipuhdas, mutta sain olla ja oppia sellaisena kuin olin.

Toisessa autossa joka ilta me, Tuomas ja minä. Ajelimme ilman päämäärää, päättymättömiä teitä. Yhtenä iltana ajoimme autiolle lentokentälle, makasimme selin kylmässä ja kasteisessa maassa ja katselimme tähtikuvioita, satelliittien hidasta purjehdusta. Yhtäkkiä yötaivaan halkaisi täydellinen, upea, hopeinen tähdenlento. Pidimme toisiamme kädestä ja käännyimme katsomaan toisiamme nauraen, epäuskoisina. "Ihan kuin elokuvissa," Tuomas sanoi päätään pudistellen. 

En ollenkaan omista Tuomasta, vaikka hän pitää valokuvaani lompakossaan, suutelee minua ja kertoo minulle tarinoita. Hänestä on vaikea saada otetta. Tunnen hätkähdyttävän samanlaisia tunteita kuin silloin yläkoulussa, kun ihalin häntä kaukaa kuin idolia; kun kuvittelin aavistavani hänen surullisuutensa ja olisin halunnut auttaa siihen koskaan pystymättä. Vieläkin hänessä on jotain mitä en tavoita - surua, salaista tragediaa. 

Entä mikä minä olen Tuomaalle? En tiedä. Kerran hän sanoi rakastavansa minua. Joskus hän painaa päänsä olalleni tai rinnalleni ja halaa minua - puristaa minua melkein tuskaisesti. Silloin annan käteni liukua hänen vaaleisiin kiharoihinsa, silitän häntä ja rukoilen että aika pysähtyisi ikuisesti tähän haikeaan euforiaan. Että voisin pitää hänet aina näin, suojassa rakkaudessani.