IMG_3221.jpg

Ukki oli vaitelias, mutta luja ja varma kuin kallio. Hän saattoi seurueessa olla hiljainen, mutta oli silti läsnä koko olemuksellaan. Kun hän sanoi jotain, se oli tarkkaan harkittua ja terävää. Kun hän hymyili, hymy säteili hänen koko kasvoistaan kuin kesäpäivän auringonloiste. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän siniset, syvänsiniset kuin taivaan huikea korkeus, ja kun hän nauroi ne suorastaan tuikkivat. Kun hän kielsi jotain, häntä toteltiin välittömästi.

Mummo on toista maata. Pieni, sievä ja eläväinen kuin virvatuli. Mummo pitää yllä pientä jutustelua kaiken aikaa ja rakastaa seuraa ja mukavaa juoruilua. Hänellä on kaunis, hieman käheähkö ääni, ja hän helähtää kerkeään nauruun tuon tuosta. Mummo touhuaa kaiken aikaa: leipoo, tekee käsitöitä, ei ole paikallaan. Joskus kun hän on ollut meillä vaikka hoitamassa sairastunutta Pikkuveljeä, hän on saattanut siinä sivussa siivota vaatekaappini ajankulukseen. 

Kymmenisen vuotta sitten Mummo matkusti New Yorkiin, jossa hänellä on sukulaisia. Noin vain, yksin ja pelkäämättä, vaikkei edes puhu englantia.

Ukki ei ollut kiinnostunut matkailusta eikä viimeisinä vuosinaan oikein edes halunnut poistua kotoaan (paitsi kalastamaan). Mummolle se aiheutti mielipahaa, koska hän olisi mielellään käynyt vieraisilla, tanssimassakin. Me kaikki ehkä odotimme, että Mummo olisi leskeydyttyään enemmän alkanut toteuttaa näitä itselleen iloa tuottavia asioita. Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Mummokin jotenkin vanheni, kun Ukki kuoli. Mummon ehtymättömästä elämänilosta onkin osanen sammunut. Nauru ei helähdä yhä kirkkaana kuin ennen.

Olen miettinyt tätä. Että kaikista eroavaisuuksista ja ristiriidoistaan huolimatta he rakastivat toisiaan, täydensivät toisensa. Yksi plus yksi oli kolme. Ja nyt on vain yksi jäljellä.