IMG_0636.jpg

Lauantai-iltana puoli kahdeksan ovikello soi. Sydämeni hypähti, mutta nuhtelin sitä tiukasti: "Ei siellä ole Jarkko, ei voi olla." Mutta oli kuitenkin. Olin suunnitellut kohtaamista, olin päättänyt olla katkeran ivallinen. Mutta kun näin hänet, en pystynytkään. Hän seisoi pitkänä ja hekumallisen hyvännäköisenä meidän eteisessä, hymyillen pientä vinoa hymyä. "Mä tulin tuomaan tei Antille Vianorin lippiksen", hän sanoi, "lähetkö ajelulle?"

Ajoimme parkkiin rantaan. Saimaa lainehti sydäntäsärkevän sinisenä ja iltataivas hehkui keväisen auringonlaskun vaaleanpunaista. Päivän suloinen lämpö alkoi väistyä illan viileyden tieltä.

Sovimme. Hän kumartui lähemmäs. Aika venyi ja hidastui; jokainen sekunti tuntui kestävän tunnin, pienen ikuisuuden. Hänen kasvonsa lähellä omiani. Hänen vihreät silmänsä ja niiden katse. Omani, jotka hieman kyyneltyivät. Hänen hengityksensä kasvoillani, hänen tuoksunsa - piparminttua ja partavettä. Hänen suunsa - niin lähellä, mutta ei ihan vielä omaani vasten. Kun kosketimme toisiamme, oli kuin lumous olisi särkynyt. Yhtäkkiä suutelimme toisiamme nälkäisesti ja lähes raivokkaasti. Jarkon kädet repivät tukkaani, purimme toisiamme. Hän veti minut syliinsä, päälleen ja kaatoi auton istuimen taakse yhdellä rysäyksellä. Riisuimme toisiamme, kiskoin hänen farkunnappejaan auki kädet vapisten ja hän rullasi hameeni vyötärölle. Ja sitten hän oli sisälläni, kuumana, kovana. Rakastelimme ja tulimme molemmat nopeasti ja tuskaisen rajusti.

Jälkeenpäin meitä nauratti jotenkin hämillisesti. Tarkastimme, että eihän auton penkki vain ollut sotkeentunut. Mietimme, että toivottavasti kukaan ei nähnyt meitä siellä rannalla, eihän ollut vielä edes pimeää.