IMG_0733.jpg

Äiti ja isä alkoivat tänään tapella heti aamusta. Kotielämä on viime aikoina ollut tätä: riitelyä, ahdistusta ja avutonta loukkuunjäämisen tunnetta. Omaa elämää ei voi hallita eikä pakoonpääsyä ole. Minä en voi tehdä muuta kuin sulkea huoneeni oven ja kääntää musiikin hiukan kovemmalle. Kunnes sekään ei enää auta ja on pakko kuunnella. Aina samat riidanaiheet, samat katkerat sanat: isän alkoholinkäytöstä, rahasta.

Lopulta päätin lähteä ulos. Otin pyöräni ja ajoin toiselle puolelle kaupunkia hautausmaalle. Istuin Ukin haudalle ja annoin itkun tulla. Itkin vahvaa, turvallista Ukkia, jota minulla on ikävä. Itkin rikkinäisiä vanhempiani. Itkin itseäni ja omia pelkojani yksinjäämisestä. Hyvä ja luonnollinen paikka itkeä - hautausmaa. Ohitseni käveli romaniperhe, joka hidasti kohdallani kulkuaan, ja perheen isä kysyi minulta myötätuntoisella, pehmeällä äänellä: "Onks hää tei isä?" "Isoisä, vastasin hiljaa ja mietin, että olen minäkin varsinainen draamakuningatar.

Ajoin seuraavaksi Vehkataipaleelle päin ja käännyin takaisin, kun säikähdin että yksi auto seuraa minua. Tulin sitten tänne Mummolle. Mummo ilahtui. Hän keitti minulle kahvia ja tarjosi karjalanpiirakoita. En ole viitsinyt kertoa perheriidasta, en halua aiheuttaa hänelle turhaan surua ja huolta. Minusta ei ilmeisesti kukaan ole huolissaan, vaikka olen ollut poissa jo tuntikaupalla. Ehkä ajan kotiin parin tunnin päästä -  tai ehkä jos Jarkko haluaisi tehdä illalla jotain...