IMG_0550.jpg

Jarkko kirjoitti minulle. Se oli surullinen viesti, jossa ei saatu sanotuksi ponnisteluista huolimatta juuri mitään. Ukki oli saanut kesällä sairaskohtauksen ja käytännössä kuollut Jarkon käsiin. Ukki oli Jarkolle tärkeä samaan tapaan kuin Mummo on itselleni: ihminen, joka on pysyvä, turvallinen ja jonka rakkautta ei tarvitse kyseenalaistaa. Pikkusisko oli kertonut tapauksesta jo kesällä: minua itketti Jarkon puolesta, ja olisin halunnut lohduttaa. Mutta niin myrkyttyneet ovat välimme, etten voinut edes soittaa. Lähetin siis vain adressin perheen äidille. 

Kirjeessä Jarkko kertoi, että Ukin kuolema oli saanut hänet haluamaan selvittää asiat kanssani. Jottei mitään jäisi sanomatta, jos meille jommalle kummalle tapahtuisi jotain. Hän pyysi anteeksi ja kertoi ajattelevansa minua joka päivä, vaikka emme ole edes nähneet yhdeksään kuukauteen. Ja hän kuulosti niin masentuneelta ja surulliselta, että sydäntäni riipi. Kaikesta huolimatta, vihasta ja unohduksesta huolimatta, hänen surunsa teki minutkin pohjattoman surulliseksi.

Perimmäinen ja ensimmäinen impulssini oli siis vastata jotain kilttiä ja lämmintä, tehdä hänet onnelliseksi. Mutta en uskaltanut. En enää. Mietin kauan, vastaisinko mitään. Lopulta viestini oli yhtä surullinen, mutta huomattavasti viileämpi ja peräänantamaton. Kirjeeni loppui näin: 

"Viimeiset kuukaudet olen ollut hyvin tyytyväinen, tavallaan seestynyt ja olen päässyt jatkamaan elämääni. Pyydän, että kunnioitat sitä. Paljon on toisin, emmekä tiedä, pystyisitkö sinä enää sekoittamaan elämäni. Jos vielä pisarankin verran välität minusta ja siitä, mitä meillä kerran oli, et edes kokeile."