Jarkko soitti tänään. Emme olleet jutelleet pariin päivään, koska hän oli ollut isänsä luona. Heti aluksi hän sanoi kireällä äänellä: "Et oo paljon soitellut" ja sitten hän meni ihan äänettömäksi. Kysyin varovasti, mitä hän oli tehnyt. "Miettinyt tätä meidän suhdetta," hän vastasi, "Pitäskö meidän lopettaa?"

Siinä se sitten tuli. Ei se mikään yllätys ollut. Olen itsekin pyöritellyt ajatusta kauan. Aika on ollut kypsä kauan. 

Ilmeisesti Jarkko oli tavannut jonkun tytön viikonloppuna. Se, että hän ei malttanut olla kertomatta minulle, tuntui niin hupsulta ja hänen luonteeseensa sopivalta, etten edes voinut vakavissani loukkaantua. Loppujen lopuksi tuntuu keventävältä, että Jarkko päätti näin ja tällä tavoin. Olen helpottunut, että voin lopettaa hänen kanssaan ilman syyllisyyttä.

Keskustelumme oli lopulta hämmentävän asiallinen. Puhuimme ajatuksistamme ja tunteistamme ja sovimme tapaavamme vielä kerran. Jarkko alkoi itkeä, ja tajusin yhtäkkiä: ei ole enää minun asiani lohduttaa. Kyllä minuakin alkoi itkettää. Mutta ei kaduttaa.

Sitten puhelun jälkeen olin vapaa nainen. Menin huuhtelemaan kasvoni ja niistämään nenäni ja istuin työpöytäni ääreen jatkamaan lukemista. Kirjoitukset alkavat huomenna - minulla ei ole aikaa jäädä itkemään. Eikä tuntunutkaan paljon miltään, ei itkettänyt, ei suututtanut. Minulle tuli kyllä niin kylmä, että ihoni nousi kananlihalle ja hampaani alkoivat lyödä loukkua. Ehkä tunteet purkautuivat sillä tavoin.

Nyt minun pitäisi kai selvitellä asiaa itselleni, mutta kaikki tuntuu jo kirkkaalta. En kaipaa vielä läheisyyttä enkä seksiä, en turvallisuutta enkä rakkautta, vaikka toki tiedän niidenkin vielä ehtivän tulla. Oloni on puhdas ja virittynyt. Päällimmäisenä mielessäni on kutkuttava, kujeellinen vapauden hurma - kuin seisoisin jonkin uuden ja odottamattoman kynnyksellä.

NOLITE TE BASTARDES CARBORUNDOREM!