kielo.jpg

Tunnen lopullisuuden surullisen painon tänään, kun juna vie minua kotiin. On melkein kuin olisin lukenut kirjaa, jossa on liian monta uuvuttavaa jälkinäytöstä, mutta nyt olisin sulkenut kannen hiljaa, viimeisen kerran. Se on ohi. Se on takana. Tällä kertaa tiedän sen myös sydämessäni.

Se ei edes johdu näistä viimeisimmistä, rumista näytelmistä, jotka toki ovat työntäneet minua yhä kauemmaksi Jarkosta. Minusta tuntuu, että minä olen muuttunut. Minä en enää tarvitse häntä, ja tämä auttoi minua ymmärätämään sen. Tai myöntämään.

Monta kertaa olen erojemme jälkeen jatkanut elämistä Jarkkoa varten. Tekojeni takana on ollut halu osoittaa hänelle jotain. Ja koko ajan olen jossain syvällä alitajunnassani uskonut, että me kuulumme ja päädymme yhteen.

Nyt minulla on aivan erilainen olo: ikään kuin jokin olisi kadonnut minusta, jokin tuttu ja ikuiseksi kuviteltu - rakkaus Jarkkoon kenties? Tuntuu kiihkottomalta, levolliselta ja huojentuneelta. Tämä on uuden aikakauden alku.