IMG_4547.jpg

"Ne olivat joka tapauksessa tosi hyödyllisiä kuukausia", Jarkko sanoi ruokapöydässä tarkoittaen aikaa, jonka olimme olleet erossa. Suuhuni matkalla ollut haarukka vavahti, pysähtyi ja laskeutui. Ja siinä silmänräpäyksessä illan hauraan, sädehtivän onnellinen tunnelma särkyi. Tuijotin lautastani äkkiä ruokahaluni menettäneenä, ja viime vuoden tuskalliset ja kipeät muistot tulvivat mieleeni. "Sie oot ettinyt ittees kymmenen kuukautta. Mutta miulle se aika on ollut yhtä survival gamea", sanoin kireästi ja synkkenin. "Mie en tiedä, pääsenkö siitä kaikesta ikinä yli. Enkä tiedä, mitä tästä voi tulla", jatkoin.

Jarkko nousi ja käveli ikkunan ääreen. "Tiietkö, tämä maisema ei näytä enää yhtään kiinnostavalta", hän sanoi ahdistuneena, "Se näyttää vain rumalta. Ja ankealta." "No, mitä sie odotit? Luulet sie, että sie voit vaan kävellä takaisin ilman, että mikään olis muuttunut?" kysyin vihaisena. "Se osui", hän vastasi ja jatkoi: "Senkö takia sinä kutsuitkin minut tänne, että toivoit voivas huomata, ettet enää tunne mitään? Miksi sinä sitten äsken lähdit mukaan, hymyilit mulle ja suutelit mua?" 

Olimme molemmat melkein kyynelissä. En olisi tahtonut riidellä enkä syytellä - enkä halunnut olla katkera. Mutta pakkohan meidän oli puhua. Emme voineet vain jatkaa ikään kuin niitä erossaolon kuukausia ei olisikaan ollut. Hipaisin varovasti hänen käsivarttaan ja kuiskasin: "Et sinä olis täällä, jos minä en rakastais siuta." Jarkko kietoi kätensä ympärilleni, ja seisoimme pitkään niin, vain hiljaa toisistamme kiinni pitäen. Hengitimme toistemme tuoksua ja toistemme surua, kunnes viimein rauhoituimme.

Kunnes pystyimme puhumaan menneisyydestä rauhallisesti ja sovinnollisesti.