Äiti kysyi minulta tänään, että "onko minulla ja Jarkolla mennyt bänks?" (Mikä ilmaisu! Mutta kiva, että minutkin huomataan välillä tässä talossa. )

Niin se on, ettei ole tapahtunut mitään. Olen päättänyt, että minä en soita enkä ota yhteyttä. Odotan anteeksipyyntöä, vaikkakin sitten turhaan. Koen kummallisia adrenaliinipurskahduksia, kun ovikello tai puhelin soi. Inhottavaa tämä HILJAISUUS.

Miltä minusta sitten tuntuisi, jos tämä olisi ohi mokoman tyhmän riidan vuoksi? Tietysti kauhelta. Käteen jäisi yksinäisyys, muistot ja ikävä. Syyllisyyskin: että mitä tapahtui ihmeelliselle ensirakkaudellemme? Missä kohtaa lähdimme väärälle tielle?

Toisaalta... Olisi vapaus. Voisi kulkea kesäyöt tyttöporukoissa, käydä paikoissa, nähdä ja kokea asioita. Sitäpaitsi minäkin astuin suoraan kersankengistä vakavaan seurusteluun. Minulla oli ennen Jarkkoa yksi upea, polttava nuoruuden ja vapauden kesä. Olin viisitoista ja vähän liian nuori, viaton ja peloissani, vielä vahvasti lapsuudessa kiinni. Nyt minä huomaan himoitsevani kaupungin öitä ja diskovaloja, juhlia ja bileitä, korkeita korkoja, kimallusta ja shampanjaa, pimeitä katuja, vieraita ihmisiä, uusia alkuja - kaikkea mitä olen tuskin maistellut ja mihin olisin valmis. Sweet intoxication...