IMG_1944.jpg

Nämä viikot ovat olleet yhtä hunger gamea, ja minä olen eittämättä hengissä. En väitä, että olisi ollut helppoa. Aluksi onnittelin itseäni jokaisesta päivästä, jonka selvisin loppuun haluamatta soittaa tai kirjoittaa Jarkolle. Onneksi pystyin purkamaan tunteitani puhumalla. Ja kyllä minä puhuinkin: perheelle, ystäville, randomeille tuntemattomille baarin metelin yli. Kerta kerralta se oli helpompaa ja kerta kerralta tarina, jota kerroin, tuntui kaukaisemmalta ja käsiteltävämmältä.

Viikot ja viikonloput ovat menneet kuin sumussa. Myös humussa. Ystävät ovat pitäneet huolen siitä, ettei minulle ole jäänyt tilaisuuksia surra yksin. Yhden viikonlopun olin Annan luona. Kotikaupungin hiihtolomaviikolla Tiina ja Kati tulivat kyläilemään, ja kiersimme kaikki Opiskelukaupungin mestat. Maria soittaa joka päivä ja kietoo minut huolenpitoonsa kuin lämpimään, villaiseen huopaan. Minua on niin tunnollisesti viety baareihin, klubeille, yökerhoihin, että muistot sekoittuvat päässäni yhdeksi pyörivien diskovalojen, taksijonojen, tanssilattioiden epätoivoiseksi kaaokseksi.

Nyt alan ehkä hiljalleen saada itseäni takaisin; on kuin heräisin valveille pitkästä painajaisunesta. Tänään katsoin häikäisevää aurinkoa ja kirkkaansinistä taivasta yllätyksestä hätkähtäen: viimeksi kun muistan, oli pimeää koko ajan.