IMG_1475.jpg

Tänään kun tulin jumpasta, huomasin pimeyden keskellä Anun ja Ilen. Sumu pisaroi ja kimalteli Anun mustassa tukassa katulampun valossa kuin tähtipöly. Heillä oli punaiset posket ja kädet toistensa farkkujen takataskuissa, he olivat juuri nauraneet jollekin - kaksi onnellista. Pysähdyin hetkeksi juttelemaan ja lämmittelemään heidän iloisuutensa. Kun lähdin pyöräilemään kotiin, minua vähän itketti ikävästä. Ikävöin Anua ja ikävöin omaa poikaystävääni. Pidämmehän me Jarkon kanssa yhteyttä. Mutta asiat muuttuvat jotenkin tyhjänpäiväisiksi ja hönteiksi puhelimen ruudulla. Koulujuttuja ja pieniä tapauksia, sellaisia mitkä tulisi kasvokkain naureskellen höpöteltyä, ei edes muista tai viitsi kertoilla. Ja ne suuremmat murheeni, kotiasiat, niille ei varsinkaan ole aikaa eikä tilaisuutta. Ja juuri se vie Jarkon niin pahuksen kauaksi luotani, kun en voi kuulla enkä kertoa jokapäiväisiä, arkisia asioita.

Miksi hän ei voi olla täällä. Nyt. Miksi minun pitää leikkiä sanoilla, kun haluaisin leikkiä hänellä. Haluan suudella häntä, kunnes ei ole enää aikaa eikä paikkaa, tuntea sormenpäissäni hänen tukansänkensä karheuden. Haluan nukahtaa kädet hänen ympärillään ja herätä hänen kainalossaan kesäiseen aamuaurinkoon. ( Ja ehkä ananasta aamiaiseksi. )