IMG_0685.jpg

Näin tänään Tuomaksen.

Olin kirjastossa. Kiipesin yläkertaan ja näin sivusilmällä psykolgian hyllyn edessä pitkän, farkkutakkisen pojan selin. Olin kävelemässä ohi, kun poika kääntyi. Se oli Tuomas. Hänen silmissään välähti, kun hän tunnisti minut. Katseemme lukkiutuivat toisiinsa pieneksi, kipeäksi ikuisuudeksi. Hetkeksi koko maailma pysähtyi, itse aikakin pysähtyi. Kuulin omat sydämenlyöntini korvissani kuin huumaavana pauhuna. Sitten kokosin itseni, menin hänen luokseen, hymyilin ja tervehdin.

Tuomas. Puhelimme kuluneesta vuodesta, ensi kesän suunnitelmista, tuttujen kuulumisista. Näytin varmaan normaalilta, tavalliselta tyyneltä itseltäni. Saan aina kuulla, miten rauhallinen ja viileä aina olen. Ja varmaan ulkoisesti olenkin. Sisäisesti tunsin henkeäsalpaavaa riemua, jännitystä ja itseinhoa. Käteni vapisivat, polveni olivat heikot, sydämeni hakkasi.

Miten helvetissä se poika voi vaikuttaa minuun sillä tavalla? Edelleen ja yhä vielä? Olen tuntenut hänet neljä vuotta. Kuitenkin kaikki keskustelumme voisi mahduttaa muutamaan tuntiin. Olemme erilaisia ja eri aaltopituuksilla. Minun on vaikea puhua hänen kanssaan ja tunnen oloni totaalisen epävarmaksi ja epämukavaksi. Hän on kapinallinen, vähän paha poika. Ja minä olen kiltti ja tunnollinen. Olemme lähtöisin erilaisista oloista. Hän on rikas, hyvin kasvatettu, hienosta perheestä, paremmasta kaupunginosasta. Ja kuitenkin hänessä on jotain - jokin särö, jokin suru ja haavoittuvuus. Niin kuin se koulun keskeyttäminenkin, mistä sekin johtui?

Ihan kuin Tuomas pitäisi kädessään näkymätöntä lankaa, joka on sidottu umpisolmuin minun sydämeeni.

Rakastanko häntä vieläkin, kuin pakenevaa unta?